Kuuma kaivossyksy – pakina Lapin radiossa

27.9.2012

Suomessa on menossa kuuma kaivossyksy, ja kiistan kalke kaikuu myös Brysseliin. EU:lla ei sinänsä ole omaa kaivoslainsäädäntöä, sillä nämä kysymykset kuuluvat jäsenmaiden omaan päätösvaltaan, mutta mikäli toiminnasta seuraa ympäristöä vahingoittavia päästöjä, se ei olekaan enää EU:n jäsenmaan sisäinen asia. Jos esimerkiksi Suomen ympäristöviranomaiset eivät ole tehokkaasti puuttuneet ympäristöluvan ehtojen rikkomiseen, silloin EU:n ympäristövelvoitteita on rikottu. Tästä syystä kollegani ovat vedonneet EU:n komissioon, ja se pyytää nyt Suomelta selvitystä Sotkamon Talvivaaran ympäristöpäästöistä.

Kuluneella viikolla elinkeinoministeri Jyri Häkämies vieraili Pohjois-Suomessa ja tutustui Kuusamon Rukalla matkailuyrittäjien huoleen australialaisen Dragon Mining –yrityksen kultakaivoshankkeesta. Matkailuyrittäjien viesti oli yksimielinen: jos kaivostoiminta alkaa alueella, se merkitsee matkailun alasajoa. Asetelma ei ole sekä että. Se on joko tai. Häkämies totesikin, että Kuusamossa tilanne on haastavin. Oulangan kansallispuiston Kitkajoki on niin puhdas että siitä voi juoda – ulkomaisille turisteille se on ollut suuri ihmetyksen ja ihailun aihe. Kun kaivosta suunnitellaan aivan vesistön tuntumaan, prosessivesien joutumista sinne olisi lähes mahdoton estää. Suurin matkailuvaltti olisi menetetty iäksi.

Mitä vikaa sitten on kaivostoiminnassa? Lähtökohtaisesti ei tietenkään mitään, päin vastoin: maailmassa tarvitaan raaka-aineita ja mineraaleja siinä missä ruokaa ja energiaakin. Kaivostoiminta on tärkeä kansantaloudellemme, tuo työpaikkoja, mahdollistaa muita elinkeinoja ja lisäjalostamista; siksi sen jatkuminen Suomessa on turvattava. Mutta nyt on todellakin oltava tarkkana, jotta lainsäädäntö ja ympäristökäytännöt vastaisivat muuttuvan maailman olosuhteita.

Monen mielestä ne eivät vastaa. Uusittu kaivoslakimme tuli voimaan viime vuonna, mutta valtausten osalta moni pitää sitä jo syntyessään vanhentuneena. Vaikka valtausta kutsutaan uudessa laissa malminetsintäluvaksi, periaate on vanha ”se saa joka ehtii”: raaka-aineiden omistajaksi tulee se joka ehtii vallata esiintymän ensimmäisenä. Jos tällainen tuntuikin oikeudenmukaiselta pari-kolmesataa vuotta sitten, kun ainakin teknisesti oltiin enemmän tai vähemmän samalla viivalla etsimisresurssien suhteen, tilanne on nyt toinen. Kansainväliset kaivosyhtiöt ovat Suomea edellä malminetsinnän viimeisimmissä keinoissa. Nyt kaikki perustuu entistä enemmän vahvimman oikeuteen: kehittynyt erikoistekniikka mahdollistaa suurille kaivosyhtiöille malmivarojen paikallistamisen helposti. Kun kilpailu maapallon niukkenevista resursseista on maailmanlaajuinen, Suomen maaperällä oleva arvotavara voidaan varsin nopeastikin viedä pois sen olennaisesti hyödyttämättä meitä.

Tilanne asettaa juuri nyt ympäristölupaviranomaiselle valtavan vastuun ottaa riittävästi huomioon paikallisen väestön näkökohdat ja alueen muut arvot. Mitä esimerkiksi tehdään jos maailmanmarkkinahinnan vaihteluissa kaivosyrittäjä ensin aloittaa, menettää sitten kiinnostuksensa ja jättää homman kesken korjaamatta kunnolla jälkiään. Tästähän on kannettu huolta esimerkiksi Sodankylän Kevitsan kohdalla, liittyen nikkelin maailmanmarkkinahintaan. Tämä on kuusamolaistenkin yksi huoli: Kullan markkinahinta on nyt korkealla, mutta jos sen maailmanmarkkinahinta laskee, jääkö kaivostoiminnan keskeytyessä kuusamolaisille jo muutaman vuoden kuluttua vain tyhjät kaivosmontut, jätekivikasat, pilatut vedet, arvonmenetyksen kokenut kansallispuisto – ja menetetty matkailuelinkeino?

Kaivoslain käytäntö, että löytäjä saa pitää ja vieläpä lähes ilmaiseksi, on vanhanaikainen. Tullaan kysymykseen maanalaisista omistussuhteista: kuka omistaa maan syvyyssuunnassa? On kyllä viisasta, etteivät kallioperän mineraalivarat kuulu maanomistajalle, mutta kyllä niiden pitäisi meille kaikille eli Suomen valtiolle. Jos ulkomaalaiset kaivosyhtiöt tätä varallisuutta haluavat hyödyntää, siitä pitää maksaa kohtuullinen korvaus. Kansainvälisessä vertailussa Suomi on harvinaisen houkutteleva investointikohde runsaiden malmivarojen vuoksi. Samalla louhintamaksumme on mitätön useimpiin muihin maihin verrattuna. Tuotanto Suomessa voi Geologisen tutkimuslaitoksen arvioiden mukaan nopeasti kymmenkertaistua, ja siksi on oltava tarkkana, millaisin ehdoin se tehdään.

Perusteet viisaalle toiminnalle löytyvät tulevaisuudesta, kun katsotaan riittävän pitkälle. Varmaa on että niukkenevien resurssien maailmassa kaikkien luonnonvarojen hinta tulee tulevina vuosikymmeninä vain nousemaan. Malmivarat eivät ole ikään kuin maitoa joka happanisi, jollei sitä käytä nyt heti. Meidän pitää miettiä pitemmälle: Ei ole viisasta politiikkaa sallia varallisuutemme nopeaa ulosmittaamista nyt. Kuten kansantaloustieteen professori Olli Pihkonen sanoi aiheesta: Poliitikkojen on valittava, onko Suomi maailman toiseksi houkuttelevin maa seuraavat 20 vuotta vai kymmenenneksi houkuttelevin maa seuraavat 200 vuotta.

Eikä kysymys ole vain mineraaleista, joista saa tulevaisuudessa enemmän rahaa. Kyse on siitä, mikä on korvaamattoman arvokasta aina. Arvokkain vara on puhdas vesi.

Yli miljardi ihmistä ympäri maailmaa on vailla puhdasta juomavettä. On arvioitu, että tämän seurauksena noin 40 miljardia työtuntia jää hyödyntämättä Afrikan mantereella, ajan kuluessa kohtuuttoman pitkiin vedenhakumatkoihin. Vuonna 2010 puhdas vesi tunnustettiin Yhdistyneiden Kansakuntien kokouksessa ihmisoikeudeksi. Maailman vesitilanteen kohentaminen on myös yksi YK:n vuosituhattavoitteista. Kunnianhimoisena tavoitteena on puolittaa puhtaan juomaveden puutteessa olevien määrä vuoteen 2015 mennessä. Siksi kaivostoiminnaltakin tulee edellyttää sitä ettei vesivaroja tulla vahingoittamaan. Myös EU:ssa kansalaisaloite vaatii vettä mainittavaksi perusoikeudeksi.

Brysselin suunnasta käsin tarkkailtuna: en ole pitkään aikaan törmännyt asiaan jossa kansalaispalaute olisi niin yksimielistä. Suomalaiset eivät pidä reiluna nykykäytäntöä, etenkin kun ympäristön vahingoittumattomuutta ei ole voitu taata. Siksi olin erityisen iloinen että ministeri Häkämies tuli pohjoiseen paikan päälle ja tunnusti ongelman mutkikkuuden. Kun lakia ei muuteta hetkessä, valvovan viranomaisen on nyt oltava erityisen tarkkana kokonaispunninnan kanssa. Tervetuloa kaivostoiminta, mutta tekniikan on oltava niin kehittynyttä ettei se tapahdu arvokkaimman luontomme kustannuksella.