Viime viikolla Reykjavikissa julkistettiin Arktisen neuvoston tilaama ilmastoraportti, joka ehti herättää huomiota jo ennen ilmestymistään. Raportti kertoo ennakoitua pahemmasta ilmaston lämpenemisestä, etenkin napa-alueilla. Omalta kannaltamme tutkimustieto on erityisen rankkaa tekstiä, sillä Suomi on harvoja maita maailmassa, jossa asutuksen ja elinkeinoelämän maantieteellinen painopiste sijaitsee näin pohjoisessa.
Vakavaa poliittista huomiota tutkimus ei näytä saaneen. Yhä edelleen ilmastopolitiikka on politiikan sivuraidekamaa, niin meillä kuin maailmallakin. Olin pari viikkoa sitten YK:n päämajassa tekemässä saman huomion. Pääsihteerin toimiston analyysi tulevista uhkakuvista ja kriisinhallinnasta sivuutti ilmaston.
The Economist keskittyi viime kuun numerossaan Kiina-ilmiöön. Kiinan talouden huikea kasvuvauhti antaa liikettä myös USA:n ja Euroopan teollisuustuotannolle, mutta se asettaa samalla vakavan haasteen ilmastomuutoksesta huolestuneille. Kioton sopimushan ei rajoita ensimmäisellä kaudellaan Kiinan ja Intian päästöjä lainkaan, koska niitä ei lasketa teollisuusmaihin, joita päästörajoitukset koskevat kaudella 2008-2012.
Taustalla oli ajatus olla solidaarinen kehitysmaille ja antaa näille mahdollisuus siihen kasvuun, josta teollisuusmaat ovat saaneet nauttia. Siksi ajateltiin, että ensin olisi teollisuusmaiden vuoro kiristää vyötään. Mutta tuskin kukaan osasi ottaa huomioon Kiinan päästöjen kasvuvauhtia. Economistin mukaan Kiinan päästöjen arvioidaan kymmenen vuoden sisällä kasvavan nelinkertaisiksi USA:n päästöihin nähden.
Nyt USA vastaa noin neljänneksestä maailman päästöistä, ja kaikki tiedämme mikä ongelma jo se yksin on. Neljä uutta USA:ta lisää Kiinassa on visiona mahdoton ja kestämätön, solidaarisuudella tai ilman.
Globalisoituvassa maailmassa solidaarisuuden käsite liukenee sitä paitsi käsiin. Kansainvälinen pääoma sijoittaa globaaleilla markkinoilla mieluiten sinne, missä ei ole päästörajoja sen enempää kuin ympäristönormejakaan.
Jo nyt on selvää, ettei kasvihuonekaasujen rajoituksilla, jotka on ilmaistu Kioton pöytäkirjassa, pystytä hillitsemään ilmaston lämpenemistä. Siksi olisi aika riisua Kiotoon liittyviä tabuja ja todeta se osin kelvottomaksi tavaksi ratkaista ilmaston lämpenemisen ongelma.
Tarvitsemme nopeasti kokonaan uutta energia-ajattelua, joka fossiilisten polttoaineiden sijasta rakentuu ennen kaikkea energian säästön ja tehokkuuden lisäämisen, uusiutuvien energiamuotojen sekä päästöttömien energiamuotojen varaan. On myös siirryttävä kohti globaalimpaa rintamaa, sitovaa hiilitaloutta, joka realistisesti ottaa huomioon ne tahot, joissa päästöt uhkaavat kasvaa.
Siksi, kun kokoonnumme joulukuussa Buenos Airesin ilmastokokoukseen pohtimaan ilmastopolitiikan jatkoa, on syytä toivoa, että Kioton sopimuksen heikkouksia aletaan vihdoin nostaa pöydälle. Muuten Kioto-prosessi jää liian staattiseksi, tavoitteet päästöjen vähentämiseksi liian vaatimattomiksi ja maksumiehiksi joutuvat ne, jotka osaisivat asiat hoitaa.
Eija-Riitta Korhola
Kirjoittaja kuuluu europarlamentin YK-työryhmään sekä osallistuu parlamentin edustajana Buenos Airesin ilmastokokoukseen.
Nykypäivä, 19.11.2004
