Tänään heräsin Pietarsaaressa, KD:n eurovaaliehdokas David Pettersson vei minut autollaan Vaasaan, sieltä myöhemmin junalla Seinäjoelle ja nyt junassa Helsinkiin. Ehkä ehdin vilkaisemaan – ja äänestämään – euroviisuja ennen kuin nukahdan.
Päivän kaunein hetki tuli heti siinä jo aamulla: David laittoi soimaan Jenn Johnsonin upean kappaleen Goodness of God, ja me kumpikin lauloimme sitä ääneen. Jos et tunne sitä, tsekkaa vaikkapa CeCe Winansin vastustamaton versio.
Vaasan torilla tarjosin esitettäni kahdelle kahvilla olevalle miehelle. Toinen sanoi heti: ei kiitos, olen pakana, ei Jumala-juttuja. – Enhän minä Jumalasta puhukaan, vaan eurovaaleista, katsokaa nyt, tässä ei ole mitään Jumalasta.
Vähän kun keskusteltiin, kumpikin otti esitteeni ja olivat vielä kaikesta täysin samaa mieltä.
Seinäjoella pari miestä kysyi, mitä ajattelen eutanasiasta. Perustelin sen suunnilleen samoin kuin tässä radioblogissani taannoin. Kuulija sanoi, ettei hän ole kiinnostunut uskonnollisesta perustelusta. – Voi perhana, enhän minä käyttänyt ainuttakaan uskonnollista argumenttia, olen filosofi ja pysyttäydyin siinä.
Alkaa tuntua siltä, että meillä on ongelma. Kuulijan päässä lähtee ihan omaa romua liikkeelle kun avaan suuni eikä hän enää kuule mitä minä sanon. Piispa Teemu Laajasalo on muuten juuri tänään julkaissut Hesarissa hyvän mielipidekirjoituksen aiheesta, suosittelen lukemaan. Hyvä palliatiivinen hoito on yhteiskunnallisesti turvallisempi polku kuin lääkärien työnkuvaa muuttava eutanasia.
Päivän lopuksi oli keskustelu Seinäjoen upeassa kirjastossa. Haastattelussa tuli eteen hyvä kysymys: mikä on EU:n pahin sisäinen uhka. En edes muista mitä kaikkea siihen vastasin mutta sen muistan, mitä muistoja se toi minulle. Yksi paha uhka on vihreän ideologian epä-älyllisyys. Aloin avata muistoa, joka ei lakkaa hämmästyttämästä.
Japanin historian voimakkain maanjäristys tapahtui 11. maaliskuuta 2011. Järistys aiheutti tsunamin, jossa aallon korkeudeksi kuvattiin ensimmäisten lähteiden mukaan jopa 10 metriä. Maanjäristyksen ja tsunamin tuloksena tiet, sillat, rautatiet ja rakennukset romahtivat. Uhriluvuksi tuli noin 20 000 henkeä.
Kun me seuraavalla Strasbourgin viikolla huhtikuun täysistunnossa käsittelimme Fukushiman onnettomuutta, tunnelma salissa oli kiihkeämpi kuin olin yhdentoista meppivuoteni aikana ikinä nähnyt. Kuvasin tuolloin tunnelmia orgastisiksi, enkä luule olleeni kovin väärässä. Eräs vihreä naismeppi kysyi, kuinka monen kymmenentuhannen ihmisen pitää vielä kuolla ennen kuin ihmiset tajuavat kuinka vaarallista ydinvoima on. Oikeasti?!
Jotenkin siinä kiihkossa meni sekaisin maanjäristyksen uhriluvut ja ydinvoima. Vain kahden ihmisen tiedettiin kuolleen Fukushima Daiichissa vetysäiliön räjähdettyä, ja kukaan ei kuollut radioaktiiviseen säteilyyn. Tsunamin ja Fukushiman uhrien toisiinsa sotkeminen oli minusta tyrmistyttävän kyynistä, mutta Greenpeace teki sen estoitta, poliitikkojen seuratessa perässä. Saksa teki ydinvoiman alasajopäätöksen, ja tässä me nyt olemme, Euroopan talous kuralla, sodan kynnyksellä heikkotehoisten uusiutuvien armoilla.
On aika paradoksaalista, että tuo tapahtuma, maanjäristys ja sitä seurannut tsunami on jäänyt historiaan Fukushima-nimisenä, vaikka ydinvoimalat selvisivät katastrofista parhaiten, siinä missä muu infra sortui kuin korttitalo. Brittiläinen ympäristökirjailija ja -toimittaja George Monbiot onkin sanonut, että tuo onnettomuus sai hänet luopumaan ydinvoiman vastustamisesta: ”Atomivoima on juuri joutunut yhteen kovimpaan mahdolliseen testiin, ja sen vaikutus ihmisiin ja planeettaan on ollut pieni. Fukushiman kriisi teki minusta ydinvoiman kannattajan.”
Olen muuten viikon päästä tähän aikaan jo matkalla Japanin Fukuokaan, josta menen Genkai-nimiselle ydinvoimapaikkakunnalle. Japanin Energiataloudellinen Instituutti IEEJ järjestää ydinvoima-aiheisia kansalaiskeskusteluja, joihin olen osallistunut muutamien vuosien ajan. Se katkaisee kampanjani hetkeksi mutta kirjoittamista reissun päältä toki jatkan.
