Aamulla lähdin junalla Helsingistä Pietarsaareen, jossa kansanedustaja Peter Östman odotti. Siitä lähdettiin rullamaan baanalle mukanamme Sari Essayah sekä kaksi meppiehdokasta, David Pettersson ja Aki Ruotsala. Puheita, kahvia, makkaraa, upea aurinkoinen, joskin kolea ja tuulinen sää. Päivän uutinen oli, että vaalinumerot vahvistettiin ja minulle tuli hieno kakskaks.
Nyt vain keksimään hyviä sloganeita, jotta tämä lupaava yhdistelmä jää riittävän moneen muistiin ja verkkokalvolle.
Meppiehdokas saa koko joukon kysymyksiä, enkä kaikkia niitä toista. Minulta kysyttiin henkilökohtaisesti etenkin tuulivoimasta, sillä aihe puhuttaa paikallisia. Varmaan jatkamme huomenna Aki Ruotsalan kanssa keskustelutilaisuudessa. Olen kyllä häkeltynyt siitä määrästä jota tänne yritetään laittaa, sitä on pääkaupunkiseudulta käsin vaikea edes käsittää. Ja kaikki ideologista sähköä! Suosittelen yleisönosastokirjoitusta, joka muistuttaa perusongelmasta: ”Halvin sähköntuotantomuoto tuottaa kalleinta sähköä kaikkialla maailmassa” kirjoittaa luvialainen Hannu Aro Satakunnan Kansassa.
Toinen hyvä kysymys koski byrokratiaa. Sitä on tietenkin EU:ssa riittämiin, mutta koska en halunnut toistaa Ruotsalan vastausta, taustoitin aihetta näin:
Teoksessaan Vapaus munkki Serafim muistuttaa, että byrokratia on persoonallisuuden tuho, mutta ei siksi, että se tekee asioiden hoitamisesta monimutkaista vaan siksi, että se tuhoaa yksilön vastuun. Ihminen muuttuu koneiston osaksi, joka ainoastaan välittää irrallisia tietoja paikasta toiseen.
Serafimin mukaan ihmiskunnan historia on byrokratiaa, vastuun siirtämisen historiaa, joka alkoi jo paratiisissa: en minä, mutta vaimo, jonka minulle annoit. Viimeinen byrokratia kuvataan Ilmestyskirjassa: kukaan ei voi ostaa eikä myydä, ellei ole sitoutunut järjestelmän osaksi. Ja lopulta Serafim pitää absoluuttisena byrokratiana helvettiä: helvetissä ihmisen vapaudesta ja vastuunottamisesta ei ole jäljellä mitään. ”Vain järjestelmä ilman persoonallisuutta.”
Tässä kohdin ei voi ohittaa filosofi Hannah Arendtin (1906–1975) varoituksia pahuuden arkipäiväisyydestä. Saksanjuutalainen, Yhdysvaltoihin paennut filosofi seurasi Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä Israelissa 1961. Aihetta koskevassa kirjassaan hän totesi, ettei kansanmurhasta vastuussa olleita rikollisia luonnehtinut mikään poikkeuksellinen pahuus. He vetosivat yksinkertaisesti käskytysketjuun ja irtisanoutuivat vastuustaan. Pahuuden ongelma olikin juuri siinä, että kyseessä olivat aivan tavalliset ihmiset, jotka sortuivat hirmutekoihin noudattaessaan sääntöjä. Arendtin mukaan Eichmannin ongelma oli moraalisen mielikuvituksen puute, kykenemättömyys kyseenalaistaa ylhäältä annettuja ohjeita. Siksi byrokratia on polku, joka voi johtaa tragedioihin.
Kun me yhteiskuntana puhumme siitä, ettemme saa unohtaa mitä tuolloin tapahtui, mitä me tarkoitamme? Eikö meidän pidä tunnistaa juuri niitä asenteita ja ajatusmalleja, jotka mahdollistivat sen kaiken, vaikka ne olisivat kuinka arkisia ja banaaleja? Poliitikkoja tarkkaillessani teen usein kolmannen valtakunnan testin: mietin kuka näistä olisi siellä takuuvarma menestyjä, kuka puolestaan joutuisi vaikeuksiin. Ja mistä se ero johtuu?
Näissä ajatuksissa nukkumaan Pietarsaaressa. Huomiseen!
