Tämä on tositarina tekniikan kehityksestä. Tekniikan kehitys on minua aina kiinnostanut, ja alun perin se piti olla väitöskirjani aihe, koska olin siitä tehnyt lisensiaattityönikin – mutta politiikka paitsi keskeytti ja viivästytti hankkeen, myös aiheutti senkin, että aihe vaihtui. Tekniikka silti kiinnostaa, etenkin filosofin näkökulmasta. Se tarkoittaa, että kysyn usein miksi-kysymyksiä.
Minulla on ollut ilo omistaa vuosikymmeniä hyvä ystävä, joka on vastannut näihin moniin kysymyksiin. Viime syksynä hän menehtyi korkeassa iässä, ja menetin maailman kiinnostavimman keskustelukumppanin. Opin häneltä paljon, muun muassa sen, miten muutamat tärkeät laitteet syntyivät, hän näet oli vanhan hyvän ajan insinööri.
Hän oli 1950-luvulla mukana aloittamassa suomalaista televisiota, kun YLE ei saanut sitä aikaan. Oli aloitettava, jotta he ehtisivät ennen Tallinnaa, ja kykenisivät torjumaan painostuksen Neuvostoliiton järjestelmän ottamisesta käyttöön Suomessa. Pelko oli oikea, sillä syksyllä 1955 tämä painostus nousi esille. Ohjelmantekijät eivät silloin olleet vielä erikoisemmin kiinnostuneita mistään televisiosta, kyllä se oli elokuvateatteri, joita varten tuotantoa tehtiin. Vähitellen TV kuitenkin levitessään avasi suomalaisille ikkunan muualle maailmaan.
Televisiohommien jälkeen hän oli panemassa liikkeelle autoradiopuhelintoimintaa 1960-luvun lopulla. Hänen jaostonsa tehtävänä oli kehittää radiolle uusia käyttötapoja, ja heidän mieleensä tuli, että harvaanasutussa maassamme olisi saavutettavissa paljon hyötyjä ja säästöjä, jos esimerkiksi autoihin saataisiin yhteys niiden ollessa liikenteessä. Tuolloin lankapuhelinkaan ei ollut vielä automaattinen koko maassa, ei kaikkien kaukoyhteyksien eikä edes kaikkien paikallisyhteyksien osalta. Tieverkkokin oli vielä vain osaksi asfalttipäällysteinen.
Ensimmäinen oli autoradiopuhelin- eli ARP-järjestelmä, ja se oli vielä käsivälitteinen. Tuolloin oli parasta haaveilla pienestä kädessä pidettävästä radiopuhelimesta vain osaston kahvihuoneessa, jotta ei tarvinnut pelätä joutuvansa valkotakkisten noutamaksi. Kun sitten muiden pohjoismaiden telelaitosten kanssa he ryhtyivät kehittämään automaattista pohjoismaista radiopuhelinjärjestelmää (NMT-järjestelmää) 1970-luvulla, puhelinpuolen keskuslaitteiden toimiston yli-insinööri oli kuulemma sanonut, että ne radiomiehet eivät ymmärrä siinä puhelimessa tarvittavan kokonaista puhelinkeskusta. Hän myös päivitteli, että pääjohtaja tukee tuollaista radiomiesten hölmöä puuhaa.
Kun he sitten olivat 1970-luvun lopussa ottamassa NMT-järjestelmää käyttöön, Pariisissa oli eräs Länsi-Euroopan telelaitosten radioporukan kokous, joka käsitteli aivan muita teknillisiä asioita. Tapana oli, että he kävivät pohjoismaisella porukalla illalla yhdessä syömässä. Niin nytkin, ja paikka oli eräs ravintola Ile de la Citéssä. Siellä sitten tuli puheeksi, että entäpä jos tällainen järjestelmä voitaisiin ulottaa koko Länsi-Eurooppaan. Muutaman kuukauden kuluttua pidettiin ranskalaisten aloitteesta Pariisissa hieman pienemmällä porukalla asiaa pohtinut kokous, ja vuoden 1980 keväällä päätettiin perustaa työryhmä kehittämään systeemiä. Ryhmälle annettiin nimi Groupe Spécial Mobile (GSM), ja noin kymmenen vuoden työn tuloksena järjestelmä starttasi ensimmäisenä Suomessa 1991. Perusedellytys oli, että kaikissa Länsi-Euroopan maissa oli käytettävissä sama taajuusalue tähän tarkoitukseen. Se työ oli aloitettu jo 1970-luvun puolivälissä Länsi-Euroopan taajuusporukassa, jossa insinöörini oli mukana. (Kuulin tämän tarinan, kun sain vuonna 2011 raportöörin tehtävän radiotaajuusmietintöön, ja jouduin vähän selvittelemään itselleni näiden radiotaajuuksien maailmaa.)
Tuloksena oli, että monen valtion Länsi-Eurooppa ehti saada automaattisen radiopuhelinjärjestelmän pystyyn ennen USA:ta, jossa tätä taajuusalueen putsausta tiettyä käyttöä varten ei ollut aloitettu. Tämän seurauksena myös Ericksson ja Nokia saavuttivat vahvat markkinaosuudet alalla, ja järjestelmästä tuli vähitellen yleismaailmallinen. Jatkokehitys on sitten ollut nopeata, eikä insinöörini ollut enää varma, oliko suunta oikea.
Hän pohti ennen kaikkea lankapuhelimen kohtaloa. He eivät tarkoittaneet, että lankapuhelinjärjestelmästä olisi luovuttava. Se vain tapahtui. Lankapuhelinjärjestelmällä oli se ylivoimainen etu, että tarvittava sähkö tulee lankaa pitkin puhelinkeskuksesta, jolloin sähköverkon katketessa puhelin toimii silti, jos vain lankayhteys on olemassa. Pitkäaikaisen sähkökatkon aikana oli helppo ylläpitää puhelinkeskuksissa varavoimakoneita. ”Emme me tällaista toivoneet”, hän huokaisi lounaalla. Yhteiskunnasta tulee astetta haavoittuvampi, jos kaikki on sähkön varassa.
Terveisiä edelleen Japanista. Päätin kaivaa nämä muistiinpanot esiin, koska olen tällä matkalla niin paljon sähkön ja sähköjärjestelmien kanssa tekemisissä. Mietin myös kovasti eurovaalien alla sitä, voisimmeko enää olla jossain asiassa Euroopassa tällaisia edelläkävijöitä. Kuten insinöörini tarinasta oppii, sattuma ja illallisella ajatusten ristiinpölyttäminen ratkaisee paljon. Ja tietynlainen insinöörin vapaus olla luova. Poliitikot toteuttivat vain välttämättömän – varmaan siihen taajuusalueeseen tarvittiin vähän heitä leimasimeksi, enkä siitäkään ole ihan varma.
