Kun lähdin politiikkaan noin neljännesvuosisata sitten, pidin ihmisen aiheuttamaa ilmastonmuutosta ihmiskunnan suurimpana uhkana. Se oli tärkein syyni lähteä ehdolle eurovaaleihin 1999. En kuitenkaan ole enää pitkään aikaan ajatellut aivan niin, ja olen tietenkin selityksen velkaa. Sitä velkaa olen toki yrittänyt maksaa väitöskirjassani (2014) tai kirjassani Ilkeitä ongelmia – tarinoita politiikasta (2020), jossa kuvaan millaisia virheitä ilmastopolitiikan nimissä on tehty. Myös viimekeväisessä ilmastoaiheisessa seminaarissa yritin kertoa kehitystarinan, miten itseään vastuullisena ja ympäristötietoisena pitävän ihmisen ilmastohuolestus muuttuu ilmastoturhautumiseksi. Nykyään ajattelen, että esimerkiksi köyhyys ja energiapula ovat ilmastonmuutosta vakavampia ongelmia. Mitä tapahtui lainsäätäjän uran aikana?
Kehitykseen oli monta syytä: tärkeimpänä haluan mainita ilmastopaneeli IPCC:n raportit, joiden tieteelliset osuudet eivät anna lainkaan yhtä negatiivista kuvaa tilanteesta kuin päättäjille tehdyt tiivistelmät (SPM). Noista aktivistien tiivistelmistä syntyvät puolestaan lehtijutut, jotka jo sisältävät liioittelun liioittelua.
Toinen syy oli tähän liioitteluun perustuva ilmastopolitiikka: poukkoilevat, ristiriitaiset ja tehottomat toimet ovat nakertaneet koko hankkeen uskottavuutta. Vaikka koko maailma pyrkisi Net Zeroon 2050, se pudottaisi lämpötilaa vain alle 0.1 C. Lisäksi nykyinen ilmastopolitiikkamme palkitsee vääriä ja epädemokraattisia tahoja maailmassa. Kirjani Ilkeitä ongelmia yritti selvittää, miksi tärkeät mutta hoidettavissa olevat asiat alettiin nähdä maailmanloppuna, jolla mm. säikyteltiin koululaisia. Erikoista on tietenkin se, miksi nämä maailmanlopun lietsojat usein vastustavat parhaita ja ilmeisimpiä ratkaisukeinoja ongelmiimme. Alkoi vaikuttaa siltä, etteivät he haluakaan muuta kuin maailmanloppua.
Lisäksi epäilyäni kasvatti se oikeaoppisuuden vaatimus ja epätieteellinen kiihko, jolla tätä asiaa varjellaan. Ilmastokysymys politisoitui tavalla, joka on riistänyt asialta tieteellistä uskottavuutta. Ei vakavaa tiedettä tehdä sensuroimalla, tilastodataa manipuloimalla, leimaamalla ja sulkemalla suita. Sellainen toiminta tuli havainnollisesti näkyviin vuoden 2009 CRU-vuodossa, ns. Climategate-skandaalissa, jota olen kuvannut väitöskirjassani. Kävi ilmi, että silloin kehotettiin painostamaan ja boikotoimaan niitä julkaisuja, jotka olivat antaneet tilaa esimerkiksi auringon säteilyn roolia ja keskiajan lämpökautta käsitteleville näkemyksille.
Väitöskirjassani tutkin ilmastokysymystä sekä tieteenfilosofian ja ympäristöpolitiikan näkökulmasta. On ilmeistä, että ilmastotiedettä kohtaan on kohdistunut valtava poliittinen paine, joka on vaarantanut sen riippumattomuutta ja tieteellisyyttä. Moni nimittääkin ilmastotiedettä ns. postnormaaliksi tieteeksi, johon sekoittuu konsensusta vaativa voimakas maailmanparannusagenda. Otan esimerkiksi sen takavuosien väitteen, jonka mukaan tiedeyhteisössä olisi ilmastokysymyksestä rikkumaton konsensus: että 97 % tutkijoista jakaisi saman käsityksen ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta ja sen syistä. Ensinnäkin on sanottava, että tieteen alalla vetoaminen melkein sadan prosentin konsensukseen on erikoista; konsensus kuuluu pikemminkin politiikkaan, ja siellä tämä ajatus on itse asiassa keksittykin. Tieteen edistymisen kannalta tuollaiset konsensukset ovat päinvastoin halvaannuttavia, koska tiedehän edistyy näkökulmaerojen avulla ja haastamalla. ”If it’s consensus, it’s not science: If it is science, it’s not consensus”, sanoi teoreettisen fysiikan nobelisti Richard Feynman.
Tuon konsensusväitteen yhteydessä viitataan usein kahteen tutkimukseen, Oreskes vuodelta 2004 ja Cook et al. tutkimus vuodelta 2013. Jokainen voi itse tutustua näihin tutkimuksiin ja todeta, ettei niitä ole kuvattu oikein. Konsensus niissä on määritelty niin laajasti, että joukkoon mahtuvat nekin, joita yleensä haukutaan skeptikoiksi – eli sellaiset, jotka kyllä uskovat ilmastonmuutoksen olevan totta mutta eivät pidä ihmistä sen merkittävimpänä aiheuttajana. Ei esimerkiksi Cook kumppaneineen itse ole lausunut näitä johtopäätöksiä tutkimuksestaan, vaan sen ovat tehneet muutamat poliitikot kuten Barack Obama tai John Kerry.
Minäkään en kuulu ilmastonmuutoksen kiistäjiin, vaikka katsonkin, että sille on useita syitä eikä vain hiilidioksidi, johon politiikka melko yksipuolisesti keskittyy. Sisältyisin kuitenkin tuohon 97 prosentin joukkoon, jos väitöskirjaani tai muita julkaisujani aiheesta olisi tutkittu. Rohkenen silti väittää, että tiede ei ole tässä asiassa valmis vaan tarvitaan paljon lisää tutkimusta. Onhan meillä lupa ihmetellä sitäkin seikkaa, kuinka absorptiokykyiset kasvihuonekaasut (hiilidioksidi, metaani, otsoni, jne), joiden osuus on vain 0,07 % koko ilmakehästä, pystyisivät varastoimaan jättiläismäisen määrän energiaa. Tutkimukselle on vain vahingoksi, jos etukäteen määritellään se, mihin johtopäätökseen saa tulla ja mitä saa kysyä.
Obama sanoi ilmastonmuutoksesta myös, että ”science is settled” tarkoittaen, että teoria on vakiinnuttanut paikkansa eikä siihen liity mitään tieteellistä epävarmuutta. Tämä ei tietenkään ole totta. Tätä monimutkaista ilmiötä tunnetaan edelleen erittäin vähän. Ja mitä enemmän tieteellistä tietoa fysikaalisesta maailmasta saadaan, sitä enemmän ymmärretään se, mitä ei vielä tiedetä. Toisin sanoen tieteen tutkiva raja ei koskaan sulkeudu; itse asiassa se jatkaa laajentumistaan. Tämän opettaa meille historia – eikä vähiten lähihistoria ilmastopolitiikan keinoista. Niistähän monet ovat muuttuneet 180 astetta viime vuosikymmenien aikana.
Miksi tästä keskusteleminen on niin tärkeää? Miksi pidän ilmastokysymystä kohtalonkysymyksenä, vaikkakin eri tavalla kuin 25 vuotta sitten ajattelin? Syyn pitäisi olla kaikille ilmeinen. Juuri ilmastonmuutoksen torjunnan nimissä ollaan valtaa merkittävästi keskittämässä hallituksilta pois globaaleille toimijoille, mikä vaarantaa demokratiaa. Juuri ilmasto-ongelmaan vedoten tehdään historiallisen kalliita politiikkatoimia julkisella rahalla. Juuri ilmastokysymyksen perusteella sekä maataloutta vaaditaan ajettavaksi alas että teollisuutta on ajettu ja ajetaan Euroopasta pois. Siksi on ratkaisevan tärkeää voida keskustella vapaasti siitä, mikä on faktaa, mikä klikkejä hakevan huomiotalouden tai poliittisen vallanhalun motivoimaa liioittelevaa fiktiota.
Liitän oheen pari linkkiä pyrkimyksistä vaalia vapaata keskustelua. Kun se näköjään on leimattu ajoittain liiankin vaaralliseksi, arvostan että rohkeutta on löytynyt sentään yrittäjä Pekka Kankaalta, joka näitä keskusteluja on järjestänyt. Samassa keväisessä seminaarissa puhui kaksi tutkijaa, jotka kuvasivat ilmastokysymystä oman alansa näkökulmasta, professori Kari Mielikäinen metsätaloudesta ja Mauri Timonen lustotutkimuksesta. Toinen, maksullinen linkki on yleistajuinen ja havainnollinen luonnontieteisiin perehtyneen opettajan analyysi mitatusta ja julkisesta tilastodatasta, jossa kuvataan erityisesti valtamerien merkitystä energian varastoijana. Tämä on itse asiassa täysin linjassa IPCC:n uusimman AR6-raportin tilastojen (IPCC;AR6,WG1: Climate Change 2021: The Physical Science Basis, taulukko 7.1 sivulta 938) kanssa, jos niitä tarkkaan lukee: maapallon kokonaisenergian kasvusta 91 % on viimeksi kuluneiden noin 50 vuoden aikana ollut merien lämpösisällön kasvua ja vain runsas 1 % ilmakehän lämpösisällön kasvua. Kun Simo Ruoho ei täytäkään tilastojen tyhjiä aukkoja klimatologialla vaan tuo nuo aukot esiin, alamme aavistaa että se, miten ilmasto toimii ja mikä lämpötilaan vaikuttaa, on hiilidioksidia paljon monimutkaisempi kysymys.
