Muistan ajan, kun poliitikot ja taitelijat käräyttivät toisiaan neuvostovastaisuudesta. Se oli silloisen poliittisen ympäristön suurin synti. Jopa oikean laidan poliitikko menetti mahdollisuutensa edetä urallaan, jos hänessä havaittiin Neuvostoliittoa koskevaa epäluuloa. Tätä asennetta nuuhkittiin kokouksissa ja kahvipöydissä, ja sitä yritettiin kieltää myös lailla. Täysin epäpoliittisen taitelijan ura saatettiin tuhota hetkessä, kun hänen työssään aistitiin tätä myrkkyä.
Poliittinen historia opettaa meille, että suurimman synnin nimi vaihtelee, koska elämme maassa, jossa keskustellaan yhdestä asiasta kerrallaan. Nyt suurin synti on epäilemättä rasismi, mutta on varmaa, ettei se jää ikuisiksi ajoiksi ykköseksi uusien ongelmien ilmaantuessa.
Helsingin Sanomat on astunut merkittävän julkista ja yksityistä koskevan rajan yli julkaistessaan Wille Rydmanin ja tämän tyttöystävän viestejä vuodelta 2016. Päätoimittaja Laura Saarikoski perustelee päätöstä poliitikon mielipiteiden yhteiskunnallisella merkityksellä. Taustalla on oletus, että yksityisviestit paljastavat asenteet aidoimmillaan – siksi poliitikon menneiden yksityisviestien kaivelu on oikein, koska se tekee oikeutta tekevän ja tarpeellisen paljastuksen tämän arvomaailmasta.
Näin saattaisi tosiaan olla, jos eläisimme maailmassa, jossa ihminen ei olisi keksinyt ironiaa, sarkasmia ja mustaa huumoria, sanoilla ja merkityksillä leikittelyä tai kielipeliä. Elokuva The Invention of Lying (2009) kuvaa sitä osuvasti. Mutta ihmisille, joille paskanpuhuminen ja tabujen rikkominen ystävän kanssa voi olla terapiaa, Helsingin Sanomien logiikka on oikeusmurha. Ja olen varma, että jokainen toimittaja sen tietää itsekin. Useimmat ihmiset ovat elämässään joskus panneet joskus leikiksi asian, josta heitä on oikeudettomasti syytetty: ”Mitäs me roistot ja varkaat” ei ole välttämättä tunnustus rikoksesta.
Parodiahorisontin yli meni todella se, että juutalaisen seurakunnan pitkäaikainen tukija tulkittiin antisemitistiseksi hänen ironiansa vuoksi.
Yksityisviestien julkaiseminen on väärin, koska se on täysin kohtuutonta. Se on pornoa. Pornoon saattaa liittyä myös kostomotiivi, jota julkaisija ei näytä ottavan huomioon. Se altistaa kahden ihmisen luottamuksellisen keskustelun kolmannelle katseelle, joka ei kuitenkaan tiedä, mistä on lopulta kyse. Se ryhtyy jumalaksi ja tuomariksi.
Länsimainen kulttuuriperintö on rakentunut vuosisatojen aikana. Se kytkeytyy voimakkaasti käsitykseemme oikeasta ja väärästä, jota ei voi ymmärtää ilman omantunnon käsitettä. Länsimaiseen ajatteluun on istutettu ajatus ihmisen sisimmän eräänlaisesta julkisuusperiaatteesta: Kaikelle, mitä ihminen tietää itsestään, on olemassa myös toinen tietäjä, Jumala. Vain tämä tietäjä näkee kaiken, ja siksi hänen tuomionsa on oikeudenmukainen.
Helsingin Sanomat on huono jumala ja huono tuomari, koska se ei näe kaikkea. Se on pelottavalla ajatuspoliisin tiellä, joka kuuluu totalitarismiin, ei meille.
Lisäksi toimittajat tekevät itselleen karhunpalveluksen. He petaavat kovaa kohtaloa. “Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan.” “Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi.” Näiden lauseiden sanoja osoitti tuntevansa hyvin ihmismielen. Ei meidän tuomitsemiseemme tarvittaisi auktoriteetiksi edes taivaallista lakikokoelmaa. Riittävän kauhistuttavaa olisi, kun omat sanomisemme ja tekemisemme pantaisiin rinta rinnan. Hävettäisiin tekojamme, jotka olemme itse ehtineet toisten kohdalla joskus tuomita. Aineistoa riittäisi, sivukaupalla.
Kuka meistä kestäisi, jos jokainen sana, teko ja fantasia tuotaisiin julkisuuteen, kaikkien arvioitavaksi? Se joka on synnitön, heittäköön ensimmäisen twiitin.
