Olin eilen Brysselissä ja tapasin tutun virkamiehen, jonka kanssa tykkään käydä lounaalla muutaman kerran vuodessa. Vaihdamme kuulumiset ja päivitämme Brysselin parhaat jutut ja juorut. Tämä oman alansa arvostettu osaaja on ollut muutaman komissaarin kabinetissa pitkään, ja nyt vaihteeksi parlamentin puolella. Vastikään häntä kosittiin komissioon neuvonantajaksi takaisin. Hän asetti ehdon: voin tulla, jos saan ajatella vapaasti ja sanoa, mitä todella ajattelen. Reaktio oli hämmentynyt: eihän sellainen ole ollut mahdollista pitkään aikaan.
Aloin miettiä. Tosiaan. Todenpuhuminen ei ole ollut mahdollista pitkään aikaan. Ei europolitiikan ympyröissä eikä usein kotimaan politiikassakaan. Nyt pitää tietää, mitä saa ajatella ja sanoa.
Muutos on valtava, ajattelun ja kulttuurin kannalta mannerlaattoja järisyttävä. Olemme kadottamassa totuusyhteisön luonteen. Euroopassa se on tapahtunut varsin lyhyessä ajassa; siirtyminen vapaudesta kohti henkistä totalitarismia.
Tajuan saaneeni elää hyvin onnellisia vuosikymmeniä, koska olen saanut elää maailmassa, jossa pitkään ajateltiin, että totuuden tavoittelu ja rehellisyys riittää ja kannattaa. Jos oli vaikka pikkuvirkamies ja tämän pomo, molempia velvoitti jokin, joka oli heitä itseään suurempaa. Ei virkamiehen periaatteessa tarvinnut Suomen kaltaisessa maassa liikaa pohtia, että mitähän se pomo ajattelee jostain asiasta – tärkeintä oli, että toimi itse rehellisesti ja pyrki tavoittelemaan maan etua. Siitä saattoi saada jopa rohkeuden huomauttaa pomolle asiasta, jota tämä ei havaitse tai ymmärrä.
Jos tällainen rehellisyyden velvoittavuus menetetään, on jäljellä pelkästään valtasuhteet ja jatkuva valtaapitävän mielialojen tarkkailu. Alaisen on vain tehtävä sitä, mikä kannattaa ja sitä, mitä tahdotaan. Jos hän huomaa, että pomon strategia ei toimi vaan tuottaa pelkkää vahinkoa, on parempi vaieta.
Totuusyhteisöllä on valtava voima. Se on tasa-arvoinen, koska suhteessa totuuteen olemme samanarvoisessa asemassa. Tämä on ollut länsimaisen kehityksen taustalla ja vahvuutemme. Usko siihen, että on olemassa totuus ja me tavoittelemme sitä ja lähestymme sitä, ja että se on tuomarimme mutta myös puolustajamme. Siksi kenellä tahansa oli sekä oikeus että velvollisuus tavoitella sitä, mikä on totta.
Mieleeni tuli myös yksi historian sankareistani, Sokrates. Pelkään, että jos hän eläisi nyt, hän joutuisi taas kaatamaan kurkkuunsa myrkkymaljan.
Sokratesta syytettiin ateismista ja jumalanpilkasta. Alun perin sana ateisti ei tarkoittanut yliluonnollisten olentojen kieltäjää. Kreikan kielen sana atheistos tarkoitti henkilöä, joka kieltää Ateenan kaupunkivaltion perinteisen uskonnon. Se oli kreikkalaisessa yhteiskunnassa rangaistava teko, ja koitui myös Sokrateen kohtaloksi. Hänhän ei suinkaan kieltänyt korkeamman voiman olemassaoloa mutta turmeli arvostelijoidensa mukaan nuorisoa rohkaisemalla heitä olemaan uskomatta valtion hyväksymiin virallisiin jumaliin. Samantapaisista syistä ensimmäisiä kristittyjäkin syytettiin Rooman valtakunnassa ateisteiksi. Myöhäisantiikin pakanallinen uskonto ja etenkin Rooman keisarikultti nousivat kompastuskiveksi, joka johti vainoihin.
Millaisia Ateenan jumalat olivat, ne joihin Sokrates ei uskonut? Nämä jumalaiset ihmisten suurennokset olivat vallasta taistelevia turmeltuneita, turhamaisia ja itsekeskeisiä olentoja. Jumalten kuolemattomuus ei toisin sanoen viitannut heidän moraalisten ominaisuuksiensa rajattomuuteen, vaan olemassaolon loputtomuuteen, ehkä myös vastuun puuttumiseen. Kun luin Homeroksen kuvauksia heistä, koin oivalluksen: tämähän kuulostaa valiokunnissa taistelevilta europoliitikoilta. Europolitiikkaan on itse asiassa hämmästyttävän helppo karata vastuuta pakoon. Siellä on paljon valtaa, mutta en yksinkertaisesti näe, miten vastuu toteutuisi. Kerron siitä enemmän blogissani neljän vuoden takaa.
Mietin usein, olisiko EU-politiikassa mahdollista palata takaisin omia jälkiään ja löytää todellinen virhe, myöntää se sellaiseksi ja yrittää korjata se, mikä on korjattavissa. Vai onko ainut mahdollisuus peittää virhe uudella virheellä ja keksiä sille populistinen selitys?
Ehkäpä politiikkaa vaivaa siis myös nöyryysvaje usein todettujen demokratiavajeen, johtajuusvajeen ja vastuuvajeen lisäksi. Maksamme yhteiskuntana paljon siitä, että nöyrtymistä ja virheiden myöntämistä pidetään poliittisissa piireissä heikkouden merkkinä.
PS. Osallistuin touko-kesäkuussa hallitusneuvotteluihin ilmastopöydässä mahdollisuuksieni mukaan. Ryhmä toimi hyvin, ja arvostukseni kasvoi eri näkemyksiä kuunnellessa. Samalla syntyi huoli monista älyttömistä asioista, joita joudumme kaikesta kriittisyydestä huolimatta tekemään: ongelmat on synnytetty Brysselissä, ne on leivottu lainsäädäntöön, ja vain siellä päässä ne voidaan korjata. Jos mahdollista, saatan yrittää vielä kerran mennä europuolelle vaikuttamaan vuoden 2024 vaaleissa. Juuri nyt esimerkiksi Macron on pyytänyt säätelytaukoa ilmastolainsäädännön lisäkiristyksille. Juuri nyt ajatushautomot raportoivat kasvavasta kritiikistä kallista ja tehotonta ilmastopolitiikkaa kohtaan, ja juuri nyt suurin EPP-ryhmä Weberin johdolla on herännyt keskustelemaan kriittisesti harjoittamamme politiikan riskeistä. Nyt on varmaan oikea aika puhua totta.
