Pakkohan se on myöntää. Viime syksystä lähtien olen kirjoittanut blogeissani sillä tarkoituksella, että tavalliset suomalaiset huomaisivat, mitä hallitus meni viime kesänä meidän puolestamme lupaamaan. Liityin asiantuntijaryhmään, josta useimmat olivat ekonomisteja, mm. entisiä Suomen pankin ja valtiovarainministeriön johtavia virkamiehiä. Minä en ollut ekonomisti vaan filosofi ja europoliitikko. Me onnistuimme herättämään julkisen keskustelun, joka uhkaa nyt Suomen mainetta, jos nimettömiin eurolähteisiin on uskominen.
En voi puolustautua kuin sillä, että olen vedonnut EU:n omiin perussopimuksiin, etenkin artikloihin 310, joka kielsi budjetin rakentamisen velalle, ja 125, joka kielsi jäsenmaita ottamasta vastuulleen toisten velkoja. Jos perussopimuksiin vetoamisesta saa EU:ssa mainehaitan, en kai voi kuin pyytää avuksi Petri Sarvamaata, joka on rakentanut koko EU-maineensa laillisuusvalvomisen ja oikeusvaltioperiaatteen noudattamisen ympärille. Myös Ursula von der Leyen on samaan vedonnut: Pacta sunt servanda. Kai EU:ssa ymmärretään, että jos yhteisistä sopimuksista ei pidetä kiinni, ajaudumme vaaralliseen tilaan, ja mihinkään ei voi luottaa. Jos sopimukset ovat vanhentuneet, niitä pitää päivittää reilusti sopimustekstiin, ei hivuttamalla. Vai vetoaisinko vielä Matti Vanhaseen, joka nimenomaan vielä sanoi, että jos hivuttamista huomataan, hivutusyritykset pitää sillä hetkellä katkaista. Yritin vain seurata hänen ohjettaan.
Luotan siis, että minulla on kunnialliset, älyllisesti rehelliset ja vaikutusvaltaiset ihmiset puolustajinani ja ymmärtäjinäni.
Kuten The Economist reilu viikko sitten poliittisessa katsauksessaan kirjoitti, the integration by stealth is never healthy – varkain tapahtuva integraatio ei ole koskaan terveellistä. On hyvä, että kansanedustajamme tällä viikolla asiasta äänestäessään tietävät, mitä tekevät. Haastan: olkaa rehellisiä edes itsellenne. Kaikki rehelliset ihmiset tietävät, että tässä yritetään viedä takaoven kautta sellaista, joka kuuluisi tehdä avoimesti ja sopimuksilla.
Merkit näyttivät jo kesällä huonolta. Meillä oli uusi kokemattomien ihmisten johtama hallitus, jolla selvästi oli kova tarve tehdä hyvä vaikutus Brysseliin. VM:n entinen ylijohtaja arvioi, etteivät he olleet hyvin valmistautuneita vaativaan tehtäväänsä. Sellainen ei lupaa välttämättä hyvää maan edun valvonnan kannalta. Huolestuin suuresti, kun tajusin ensimmäisen kerran käyneen niin, että hallitus ei kuunnellut perustuslakivaliokunnan kantaa tulossa olevasta päätöksestä, vaan päätti, että suuren valiokunnan kanta riittää.
En ollut ainoa, joka ihmetteli maan menoa. Ekonomisti Vesa Vihriälä teki sen jopa Hesarissa, perustuslakivaliokunnan asiantuntijaprofessori ihmetteli sitä Perustuslaki-blogissa. Muutamat poliitikot vaativat eduskunnan kokoontumista lomilta päätöksen takia, mutta puhemies kieltäytyi kutsumasta sitä koolle puhuttuaan pääministerin kanssa.
Hallitus selvästi tähtäsi siihen, että asia menisi läpi ilman julkista keskustelua ja huomiota. Se toi mieleen valtiopetoksellisen toiminnan.
Minä en tuomitse niitä, jotka ajavat avoimesti Suomea mukaan kohti EU:n tiiviimpää liittovaltiota. Elina Valtonen ei esimerkiksi valehtele, koska hän kannattaa liittovaltiota. Suosittelen kokoomustaustaisen toimittaja Sami Metelisen analyysia siitä, miksi hän on päätynyt kannattamaan elpymispakettia. Hän pitää sitä välttämättömänä osana talous- ja rahaliittoa. Käytännössä niin paljon on jo yhteisvastuullistettu Kreikka-paketin ja EKP:n toimien kautta, ja Saksakin on asiassa muuttanut poliittisen linjansa. (Se ei tietenkään ole ihme, sillä juuri vientimaa Saksa on hyötynyt merkittävästi rahaliiton kautta heikentyneestä valuutastaan.) Metelinen toteaa, ettei liittovaltioistuminen ole enää taloudellisesti eikä poliittisesti epärealistista vaan siitä on tullut perusskenaario. Tilanne pakottaa toisin sanoen jatkamaan samaa rataa, sillä irrottautuminen olisi kallis poliittinen riski turbulentissa maailmassa. Metelinen tunnustaa myös, ettei elpymispaketti ole puolustettavissa talouspoliittisilla tai -tieteellisillä seikoilla, syyt ovat täysin poliittiset. Näkemys on linjassa sen kanssa, että Suomen paras elvytystutkija Juha Tervala arvioi paketin onnistuessaankin heikentävän Suomen taloutta.
Ihmettelen kuitenkin suuresti niitä poliitikkoja, jotka väittävät, ettei kyseessä ole askel liittovaltioon, ja ajavat meitä samalla syvempään liittovaltioon valheellisin argumentein. Metelinen kirjoittaa asian auki: ”Oletuksena tässä on tietysti se, että on halu rakentaa Euroopan unionista jotain valtion kaltaista kokonaisuutta. Jos ei sellaista tavoitetta ole, koko hommassa ei tietenkään ole mitään järkeä, koko EMU:ssa ei silloin nähdäkseni ole mitään järkeä; silloin on parempi palata pelkkään vapaakauppaliittoon. Tämä ei tosiaankaan ole mikään kertaluontoinen koronatukiväline. Tämä on askel tulonsiirtounioniin. Ja tämä tulontasaus on välttämätön osa liittovaltiota poliittisen koheesion luomiseksi.”
Myös liittovaltiossa voitaisiin noudattaa no bailout -periaatetta, jonka mukaan jokainen on vastuussa omista veloistaan, ja niin siellä Metelisen mukaan tulisikin tehdä. On virhe, ettei velkajärjestelymekanismia ole, sillä tilanne mahdollistaa ja suorastaan kannustaa ylivelkaantumiseen. Jos tätä ei tehdä, Suomen on todellakin paras nostaa kytkintä. Minä itse kuulun niihin, jotka katsovat viisaammaksi ratkaista rahaliiton ongelmia hallitusti purkamalla.
Mutta jos suomalaiset haluavat liittovaltioon, mitäpä sitten? Emme me siihen kuole. Jos haluatte, tehkää se, mutta älkää viitsikö valehdella. Jos on mainehaitta vaatia EU-politiikkaan rehellistä puhetta ja selviä sopimuksia, olen ylpeästi mainehaitta.
