Tästä tuli erilainen äitienpäivä. Yleensä teen aina saman: ajan Lahden Mukkulaan, menen metsään ja kerään ison kimpun valkovuokkoja. Äiti ei odota komeita tai kalliita kukkia, mutta tunnemuistoja hän rakastaa. Vuokkokimpun hento tuoksu palauttaa hetkessä meidät aikoihin vuosikymmenten taakse. Aamulla kerättiin kukat, äiti teeskenteli nukkuvaa, sitten laulettiin virsi Oi Jeesus siunaa äitiä, ja annettiin itse askarrellut äitienpäiväkortit, jotka hän kaikki huolella säilytti. Ja kohta hän nousi taas uurastamaan ja palvelemaan meitä.
Äitini syntyi 4.4.1919 ja kuoli 5.5.2019, sadan vuoden, yhden kuukauden ja yhden päivän ikäisenä. Kun hän, ison maalaistalon tytär, menetti oman äitinsä 19-vuotiaana, hänestä tuli yhtäkkiä talon emäntä. Lahjakkaan nuoren koulutushaaveet jäivät siihen. Kun 20 vuoden iässä alkoi talvisota, hänestä tuli käytännössä myös talon isäntä veljesten joutuessa rintamalle. Ei ihme, että äidillä oli kaksi lapsiaan koskevaa maallista toivetta: kun saisivat käydä koulua, kun saisivat elää rauhassa.
Kuukausi sitten juhlimme hänen syntymäpäiväänsä, ja se oli riemukas juhla viiden lapsen, 19 lapsenlapsen ja 31 lapsenlapsenlapsen sekä ystävien ja sukulaisten seurassa. Nyt kun lähtö tuli äkisti, olin onnekas ja siunattu, etten kuoleman sattuessa ollut vaalikiertueella jossain Rovaniemellä. Sain viettää koko päivän äidin kanssa. Ja hän sai valkovuokkonsa. Lauloimme, halasimme, siunasimme häntä ja kerroimme kuinka ihana äiti hän on ollut. Viimeisen henkäyksen hän henkäisi samalla hetkellä kun luin ääneen Saarnaajan kirjasta kohtaa: ”Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin hopealanka katkeaa ja kultamalja särkyy, ennen kuin vesiastia rikkoutuu lähteellä ja ammennuspyörä putoaa särkyneenä kaivoon. Tomu palaa maahan, josta se on tullut. Henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut.”
Pari vuotta sitten sairastamani syöpä osui elämänvaiheeseen, jossa oman äitini muisti oli juuri alkanut jyrkästi heiketä. Yhdeksänkymmentäseitsemänvuotiaaksi saakka hän oli aivan skarppi, luki lehdet ja seurasi politiikkaakin, muisti kaikkien lastenlastensa merkkipäivät ja hallitsi alati kasvavan lastenlastenlastensa lukumäärän ja nimet. Hän jaksoi hämmästyttää myös elämänilollaan ja huumorintajullaan. Iloinen asenne säilyi yhä mutta enää hän ei jaksanut kantaa muistissaan viime aikojen tapahtumia. Siitä seurasi Päivä murmelina -kohtauksia: äiti oli melkoisessa aikasilmukassa, kun hän uudelleen ja uudelleen suri myötätuntoisesti syöpääni, aivan kuin olisi kuullut siitä ensimmäisen kerran. En siitä olisi aina jaksanut kertoakaan, mutta totta kai piti selittää, miksi esimerkiksi pääni on kalju. Ja toisaalta, sainhan kokea, miten pohjattoman empaattinen hän kuopustaan kohtaan on. Tulin totisesti lohdutetuksi.
Ennen äidin muistin heikentymistä en ollut tiedostanut, että edelleen, aikuisena naisena, soitan aivan tietynlaiset puhelut vain äidilleni: esimerkiksi kipeänä haluan hieman marista ja ruikuttaa saadakseni lohdutusta. Kun se ei enää ollutkaan niin helppoa kuin ennen, mietin, kenelle nyt soitan ne puhelut. Kysyin isosiskoltani, voisiko hän ottaa sen roolin. Saanko välillä marista hänelle? Onneksi se järjestyi.
Äitini asui loppuun asti samassa talossa, johon minä muutin ollessani seitsemän, kun talo vuonna 1966 valmistui. Kun ekaluokkalaisena menin kouluun, äiti heilutti ikkunassa niin kauan, kunnes katosin näköpiiristä. Käännyin aina katsomaan ja varmistamaan, eikä hän koskaan lähtenyt ikkunan luota pois liian aikaisin. Hän ei milloinkaan lopettanut tätä tapaa, vaikka vuodet kuluivat ja kasvoin. Elämäni tärkein ikkuna.
Viisi vuotta sitten järjestimme tapaamisen, jossa taloyhtiömme leikkivä lapsiporukka lähes 50 vuoden takaa kokoontui yhteen. Olimme saman pihan samoilla leikkipaikoilla, juoksentelimme talon kellarissa ja muistelimme, kuinka pelottavia ne pitkät kellarikäytävät silloin olivat olleet. Keinuimme samassa keinussa, roikuimme mattotelineellä, hypimme kuminauhatvistillä ja hyppynaruilla, söimme tutulla vanhalla grillipaikalla herkkuja ja muistelimme menneitä. Olin varautunut tapaamiseen myös varaamalla evääksi 1960- ja 1970-luvun tuttuja karkkeja: Fazerin parhaita, Pihlajanmarjaa, Omareita, Geishaa, Famia, Fazerinaa. Mukana oli myös tuon ajan aikuisia, silloin elämänsä keväässä lapsia saaden, nyt harmaantuneina ja joku keppiin tukeutuen.
Huimasi käsittää, kuinka lyhyt elämä on. Kohta tämä kaikki on ohi.
Äitini seuraili menoa ikkunasta. Oli sykähdyttävää saada vielä huutaa menneen ajan klassikkohuuto: Äiti tuu ikkunaan. Sieltä hän tuli, 95-vuotias ihana nainen, heiluttamaan meille pihan ”lapsille”. Ja niin kuin ennenkin, hän heitti meille vähän namia.
Tapaamisen jälkeen tuntui kummallisen hyvältä. Muistoja tulvi lisää, palasia asettui paikoilleen ja ymmärsin taas enemmän sitä, kuka oikein olenkaan. Aktiivinen muisti ei lapsuuteen enää ehkä yltäisikään, mutta tutut tuoksut, leikit, laulut ja herkut hipaisevat jotakin sellaista, joka herättää ikävän ja jota tekisi mieli koskettaa. Lapsi minun sisälläni. Se, joka keräsi tunteita ja muistoja, iloja ja vaikutelmia osaamatta antaa niille nimeä. Silloin oivallan, että kaikki elämässä koettu on minussa jossain kerrostuneena. Kun siihen saa jonkinlaisen yhteyden, kokemus on eheyttävä.
Nyt minulla on hirveä ikävä.
Ps. Olin vapunpäivänä pitämässä Lahdessa Kokoomuksen Sinisen Wapun juhlapuheenperinteisellä paikalla, Paasikiven patsaan suojissa. Sitä ennen poikkesin pikku haastattelussa, ja minulle selvisi vähitellen, ettei se ole ihan vaatimaton foorumi: tubettajasiskokset Sofia ja Elina vetävät Suomen suosituinta lasten videoblogia. Videossa mainitsin meneväni katsomaan haastattelun jälkeen äitiä. En tiennyt, että se olisi toiseksi viimeinen kerta.
Kirjoitus sisälsi katkelman kirjastani Kuolemaa nopeampi. Olen lauantaina 11.5. haastateltavana Akateemisessa kirjakaupassa kello 12.30 teosta koskien.
