Joulurauhaa kaikille!
Aatonaattona olin Ylen Ykkösen Horisontti-ohjelmassa keskustelemassa joulusta ja jouluisista lauluista. Suosittelen linkkiä, bonuksena kaunista joulumusiikkia.
Keskustelu sivusi sitäkin, pyöriikö joulu liikaa lapsen ympärillä, olisiko hempeilystä jo siirryttävä painaviin asioihin.
Tämä on saanut minut miettimään, kuinka painava asia seimessä makaava Jumala lopultakin on.
Kirkkohistoria kertoo, että varhaisia kristittyjä syytettiin Rooman valtakunnassa ateisteiksi. Koska roomalaiset palvelivat useita jumaliaan, kristittyjen kieltäytyminen palvontamenoista herätti huomiota ja pahennusta. Kristinusko näyttäytyi ei-uskontona, koska se ei toiminut uskonnon tavoin. Sen täytyi olla hämmentävää. Kristityillä ei ollut uhreja, ei papistoa eikä temppeliä. Outous johti osaltaan kristittyjen vainoihin monijumalaisuuteen tottuneiden parissa.
Mutta yhtä lailla kristinuskon sisältö suututti myös siellä, missä palvottiin yhtä Jumalaa. Kristinuskon ajatus Jumalasta, joka tuli ihmiseksi, on kristinuskon pöyristyttävä, jopa loukkaava piirre.
Kristinusko nojaa ajatukseen, että Universumin Luoja syntyy pienen ihmisen hahmoon, rajoittuneisuuteen, köyhyyteen ja syrjäytyneisyyteen, voidakseen saada luoduilleen sanottavansa perille. Tätä mysteeriä kuvasin joulublogissa pari vuotta sitten.
Mutta nyt siihen lapseen: Lapsen arvostaminen lapsena eikä vain kehittymättömänä aikuisena oli ollut vierasta koko antiikissa. Esimerkiksi kreikkalaiset runoilijat eivät olleet lainkaan kiinnostuneet lapsista. Stoalainen Epiktetos jopa ihmetteli: ”Mitä onkaan lapsi, pelkkää tietämättömyyttä ja tyhmyyttä”. Ja nekin harvat jotka kiinnostuivat lapsesta, kiinnostuivat lähinnä vain lapsessa ilmenevistä aikuisen piirteistä.
Jeesuksen radikaali innovaatio oli asettaa lapsi jalustalle. Jaloissapyörijästä tuli esikuva. Jeesus korosti, että lapsilta voi oppia aitoutta ja vilpittömyyttä: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, ei löydä sitä. Tämä alkoi muuttaa aivan olennaisesti lapsen asemaa ja lapsen oikeuksia, ja sitä myöten kulttuuria. Hitaasti mutta varmasti se käynnisti psykologisen prosessin, empatia-aallon lasta kohtaan.
Käsiini osui taannoin Päiviö Latvuksen kirja Ymmärryksen siivet (Omega, 2000). Tämä jättiläismäisen urakan tehnyt aatehistorian harrastaja on lähestynyt kiinnostavalla tavalla kysymystä siitä, miksi tiede on länsimaista. Niin, miksi todellakin se, mitä käsitämme tieteeksi ja tieteelliseksi maailmankuvaksi, kuten luonnontieteellinen tutkimus, kehittyi nimenomaan Euroopassa. Yllättävää ehkä, mutta keskeisenä tekijänä Latvus tuo esiin lapsen arvostuksen. Lasta arvostava kulttuuri nosti kunniaan sen luovuuden, avoimen kysymisen ja uteliaisuuden, jota tiede kehittyäkseen vaatii.
Ihminen on uskonnollinen olento, homo religiosus. Monet ateismia liputtaneet ovat kuluneina vuosikymmeninä pettyneet siihen, ettei kristinuskon siivoaminen tuokaan tilalle uljaampaa uutta ihmistä: tilalle löytyy uskomuksia, jotka vievät yhä kauemmas tieteellisestä maailmankuvasta.
Olen kirjoittanut paljon energia-asioista. Tähänkin aiheeseen löysin kelpo analogian. Niille jotka haluavat siivota Jeesuksen pois joulusta, voi käydä vähän niin kuin ydinvoiman alasajajille: tarve korvautuu fossiilisella, vaikka toisin suunniteltiin.
Lapsenmielistä joulua kaikille!
