Taas on nähty, ketkä poliitikoistamme tekevät töitä Suomen puolesta, ketkä Suomea vastaan. Kun katsoin Maaseudun Tulevaisuuden uutista suomalaismeppien näkemyksistä EU:n metsätaloussektoriin liittyen, en yllättynyt yhtään.
Ja tästähän ei uskalleta yleensä puhua. Lehdistö tilastoi vain ahkeruuden, mutta ongelma on, jos ahkeraksi tunnettu meppi ahkeroi toistuvasti isänmaataan vastaan.
Minua voidaan nyt syyttää huonoksi häviäjäksi, sillä jäin viime eurovaaleissa varapaikalle. En jaksa välittää. Puolustukseni on, että olen ollut vuosikausia myös huono voittaja. Vaalivoitoista huolimatta olen usein ihmetellyt ääneen, miten paljon vahinkoa tietyt europarlamentaarikot tekevät isänmaalleen. Ongelma on, että meillä on ollut valtaa paljon enemmän kuin sietäisi.
Suomalainen metsätalous on nyt vaakalaudalla Brysselissä. Pidän tilannetta vakavampana kuin koskaan. EU:n komissio on antanut asetusehdotuksen maankäytön, maankäytön muutoksen ja metsätaloussektorin sisällyttämisestä EU:n 2030 energia- ja ilmastopakettiin. Komission esitys tulee oleellisesti vaikuttamaan Suomen metsäbiotalouteen. Ja se esitys on karmea.
Kauppalehti pääkirjoitti viime viikolla (17.11.2016), että metsäsektorin EU-lobbaus petti – tulossa iso lasku Suomelle. Huoli oli oikea, mutta otsikko oli aika ajattelematon, koska se antaa ymmärtää, että lobbarit olisivat yksin vastuullisia tapahtuvasta vahingosta. Kyllä kysymys on myös siitä, mitä poliitikot ovat tehneet tai jättäneet tekemättä. Olisi aika vastuuttaa myös heidät.
Ja jos nyt vihreät ja vihertäjät ovat taas kerran potkimassa Suomen maaliin, en voi neuvoa muuta kuin että herätkää äänestäjät vastuuttamaan meppejänne. Argumenteista sen ei pitäisi olla kiinni.
Mistä on kyse? Tiivistäen siitä, että se mikä on ollut vahvuutemme, metsä, onkin yhtäkkiä rasitteemme. Jos käytämme sitä, meitä rangaistaan. Siitä huolimatta, että suomalainen metsätalous on kestävällä pohjalla. Suomen metsien puusto kasvaa koko ajan. Niin tapahtuu myös Euroopassa, jossa metsäpinta-ala kasvaa 10 vuodessa Sveitsin pinta-alan verran, 1500 jalkapallokentällistä päivässä.
Suomi haluaisi hyödyntää tätä kasvua myös energiakäyttöön sekä korkean jalostusasteen tuotteilla että hyödyntäen metsätalouden sivuvirrat. Komission esitys rankaisisi siitä.
Kestävä metsäbiotalous on Suomen kansallinen kivijalka sekä talouden, sosiaalisen hyvinvoinnin että ympäristön kannalta. Suomen hallitus tekee juuri sen, mitä sen pitääkin tehdä puolustaessaan luonnonvarojemme kestävää ja monipuolista käyttöä. Merkillepantavaa on, että Suomen hallitus toivoo, että EU seuraisi tieteellistä, ei poliittisesti värittynyttä näkemystä hiilinieluista.
Komission ehdotuksessa asetettava laskennallinen velvoite kullekin jäsenmaalle johtaisi siihen, että Suomen metsien luonnontieteellisesti tutkitusta hiilinielusta syntyisi tarkastelujaksolla käytännössä laskennallinen taakka kansantaloudelle.
Maaseudun Tulevaisuuden haastattelussa Sirpa Pietikäinen puolusti komission esitystä sanoen, että ”Suomen biotalousosaaminen on muualla kuin uusiutuvan energian käytössä. Pitää olla rohkeampi ja suunnata lääketeollisuuteen, vaatekuitujen kierrätykseen, pakkauksiin ja kemikaaleihin”. Hän siis tahtoo, ettemme hyödyntäisi metsiämme energiakäyttöön vaan jalostukseen.
Sirpa Pietikäinen on oikeassa, mutta väärässä. Ja juuri tämä onkin vihreän ideologian ongelma. He ovat teoriassa oikeassa, mutta käytännössä väärässä, väärään aikaan. Idealismi tuottaa vahinkoa, jos siihen ei ole olemassa realistista reittiä.
Olen samaa mieltä siitä, että puu ei saa ohjautua pelkkään energiakäyttöön. Siihen se on liian arvokas. (Tätä mieltä olin silloinkin, kun vihreät vielä ajoivat kritiikittömästi puun energiakäyttöä ja yritin hillitä sitä. Miksi he vaihtavat mieltään niin usein, olen pohtinut blogissa Kaksisuuntainen politiikkahäiriö.) On kuitenkin niin, että energia- ja muuta käyttöä ei kananta asettaa vastakkain.
Tukkipuun arvokkaat osat ohjautuvat jo nyt korkean jalostusasteen kohteisiin, ja jätepuu, oksat, risut ja muut sivutuotteet ohjautuvat lopuksi polttoon. Juuri näin on tarkoituksenmukaista. Jos sen sijaan vastustamme puun sivuvirtojen energiakäyttöä, se iskee koko ketjun kannattavuuteen. Toisin sanoen, Pietikäinen ei näe kokonaisuutta.
Joka ikisestä tukista vain osa menee sahatavaraksi ja loppu menee hakkeena sellutehtaalle tai puruna ja kuorena energiantuotantoon. Esimerkiksi sahatavaran tuotanto ei olisi lainkaan kannattavaa ilman näitä sivuvirtoja. Nyrkkisääntönä voidaan sanoa, että normaali saha kustantaa hakemyynnillä palkkojensa maksun, eikä siis olisi sahalle mahdollista ilman tätä aktivistien mollaamaa selluntuotantoa.
Hänen mainitsemansa korkean jalostusarvon toimialat toki ovat metsäteollisuudenkin tulevaisuudenkuvassa päällimäisenä visiona. Globaalisti sellun jalostuksesta ylijäävä ei-kuitu riittäisi jo nyt korvaamaan koko fossiilisen kemianteollisuuden, mikä kertoo siitä, että potentiaalia on olemassa. Kysyntä on kuitenkin vielä vasta alkamassa ja siihen asti on syytä pitää monipuolisuudesta kiinni, energia mukaanlukien.
Kun lääke- ja ruokateollisuuden tuotteet ovat todella lyöneet itsensa läpi markkinoilla, on niissä niin suuri voittomarginaali, ettei yksikään metsäyhtiö polta mitään ylimääräistä. Näiden materiaalikäyttäjien puustamaksukyky on niin paljon suurempi kuin puun polttajien, että puuta ei polttoon ohjaudu.
Tarvitsemme kuitenkin liukuvan siirtymän tulevaisuuten, jossa yhtäältä tuotekehitys (korkean jalostusarvon biotuotteet) ja toisaalta matalapäästöinen energia (muu kuin biomassa) kehittyy samanaikaisesti. Ihan vielä se ei ole todellisuutta, mutta 2030 kylläkin.
Sillä välin meidän pitää tulee pitää huolta siitä, että Suomessa on työtä.
(Artikkelia korjattu. Alkuperäinen ilmaus oli ”metsäpinta-alamme kasvaa koko ajan”. Suomen metsäpinta-ala, joka on noin kolme neljäsosaa kokonaispinta-alasta, ei kasvanut tuolloin, vaan hieman väheni mm. rakentamisen takia. Suomen metsien puusto oli tuolloin ja on edelleen kasvussa, huolimatta pinta-alan pienestä laskusta.)
