Terveisiä Marrakeshin ilmastokokouksesta. Kävin siellä Japanin hallituksen asialla esittelemässä ICEF-foorumia, joka pyrkii puhtaan ja energiatehokkaan teknologian edistämiseen. Pariisin sopimus tarjoaa vain viitekehyksen, mutta tehokkaana sitä ei voi edelleenkään pitää. Suuntana täytyy olla sellainen teknologia ja sellaiset ratkaisut, joita meillä ei vielä ole. Nykyiset uusiutuvat eivät ole näyttäneet voimaansa, päinvastoin ne toimivat mielestäni varoittavana esimerkkinä tavasta, jolla ilmastokysymystä ei tule ratkaista.
Marrakeshin kokouksen kuumin kysymys oli USA:n mahdollinen irtautuminen Pariisin sopimuksesta. Suomessa mm. YLE uutisoi näyttävästi sekä asiantuntijoiden että neuvottelijoiden kannanottona, ettei USA voi irtautua Pariisin sopimuksesta tai että jos se niin tekisi, se veisi 4 vuotta ja silloin olisi jo toisen presidentin vuoro. Toinen reitti olisi YK:n ilmastopuitesopimuksesta irrottautuminen, joka tapahtuisi vuodessa. Sitä pidetään kuitenkin liian radikaalina vaihtoehtona, johon tuskin Trumpkaan lähtisi.
Vasta lähikuukaudet näyttävät mitä tulee tapahtumaan, mutta oma arvioni on, ettei suomalaisasiantuntijoiden konsensus ole aivan perusteltu. Siinä ei oteta riittävästi huomioon niitä erityisolosuhteita, joilla presidentti Obama vei Pariisin sopimuksen hallinnossaan läpi. Tulevan presidentin ei oikeastaan tarvitse riitauttaa Pariisin sopimusta. Riittää, kun hän riitauttaa Obaman menettelyn ja vie sen senaatin arvioitavaksi. Ratkaisevaa on silloin, mikä Pariisin sopimuksen asema laillisesti on.
USA:n perustuslain mukaan sopimukset (treaty) on hyväksyttävä senaatin toimesta 2/3 enemmistöllä. Ennen kuin senaatti on sopimuksesta äänestänyt, Yhdysvallat on sopimuksen ulkopuolella. Obaman hallinto päätti kiertää tämän kompastuskiven poistamalla Pariisin sopimuksesta sitovat sanamuodot ja viemällä sopimuksen läpi hallinnollisella toimenpiteellä, jota se kutsui toimeenpanosopimukseksi (executive agreement). Kuitenkin lopputulosta on poliittisessa kielenkäytössä, mm. Clintonin kampanjassa, kutsuttu vahvaksi sopimukseksi (treaty). Aivan heikko se ei olekaan, koska se velvoittaa USA:n 800 miljoonan dollarin vuotuiseen ilmastorahoitukseen.
Pariisin sopimuksen yllättävän nopea ratifioiminen oli yritys tehdä kansainvälistä politiikkaa, kun alkoi näyttää siltä, ettei vaalitulos olekaan selvä. Mitään kiirettä sopimuksen hyväksymisellä ei sinänsä pitänyt olla, eikä vuosi sitten Pariisissa edes puhuttu pikaisesta voimaansaattamisesta. Obaman strategia oli sitoa USA sopimukseen ennen kuin uusi presidentti voisi sen kaataa, ja lukita tilanne neljäksi vuodeksi. Jos sitten presidentti haluaisi sen kiertää, jäljelle jäisi niin radikaali toimenpide irtautua koko YK:n ilmastosopimuksesta, ettei siihen kenenkään uskota menevän – saamatta kansainvälisen yhteisön vihat niskaansa.
Obaman lukko ei ehkä kuitenkaan ole riittävän pätevä. Uusi presidentti voi toimia sisäpoliittisin asein osoittaen, ettei perustuslakia ole noudatettu.
Voitaisiin siis väittää, että YK on tehnyt Obaman yksipuolisesta hyväksymisilmoituksesta liian pitkälle menevän johtopäätöksen. Trumpin kannattanee kuitenkin ensin hoitaa korkeimman oikeuden tuomarin nimitys, jotta hän voisi saada tulkinnan asiasta.
Yksi asia on kuitenkin varmaa. Sopimuksen antaminen senaatin päätettäväksi on ainoa oikea teko. On vaikea käsittää, miksi kukaan demokratiaa arvostava vastustaisi sitä. Obama vältti senaatin käsittelyn tietoisesti, ja jos Trump puolestaan palauttaa käytännön perustuslain mukaiseksi, häntä ei voitane siitä syyttää.
Ps. Omaa Marrakeshin kokoustani synkensi tieto rakkaan ystävän Aki Hintsan kuolemasta. Vielä viikko sitten perjantaina Aki soitti. Hän kertoi syövän leviävän jälleen eikä hän tiennyt voiko odottaa uutta ihmettä – vai onko tehtävä jo loppuun suoritettu.
