Yhteiskunnallinen keskustelu on vaikeaa. Edellinen blogini sisälsi konkreettisen ehdotuksen siitä, kuinka vaalirahoituksen läpinäkyvyyttä voitaisiin parantaa. En saanut juurikaan vastauksia siihen: kaikki huomio meni toisaalle. Se oli sitäkin kummallisempaa, että kohussa oli melko vähän omaan henkilööni liittyviä aineksia. Siirtymäkorvaus koskee kaikkia, enkä koskaan edes kehuskellut sillä.
Nyt kuitenkin palaan ehdotukseeni, sillä aihe on tärkeä ja uudet vaalit ovat tulossa. Niihin minä en ole osallistumassa, joten voitte rentoutua.
En paheksu vaalirahoitusta enkä edes sitä, että vaaleissa mainostetaan. Jos ulkopuolista rahoitusta ei sallittaisi lainkaan, politiikka jäisi rikkaille. Katson kuitenkin, että kampanjat ovat karanneet kohtuuttoman kalliiksi, ja vaikutelmani on, etteivät äänestäjät ole tietoisia siitä, millä hinnalla heidän ääntään yritetään ostaa. Vaalirahoituksen ennakkoilmoituksen tekeminen pakolliseksi tekisi tilanteesta reilumman ja nimenomaan siinä vaiheessa kun tiedolla jotain tekee. Ei se enää kolme kuukautta jäljestäpäin päätöksentekoa valaise, jos tajuaa äänensä olleen se Suomen kallein. Päätöksentekovaiheessa se sen sijaan voi olla arvokas tieto. Ja parasta on, että äänestäjä päättää itse mihin suuntaan: jollekin se on hyvä asia, toiselle epäilyttävä.
Pohjimmiltaan on kyse siitä, että kampanjoiden kallistuessa tavallisen ihmisen osallistuminen politiikkaan tulee yhä epärealistisemmaksi. Uskon, että ilmoituksen julkisuus ennen vaaleja aiheuttaisi paineita pitää kampanjakulut kohtuullisena. Se myös pakottaisi ehdokkaan rehellisyyteen, koska median ja ehkä virkamiestenkin on helpompi valvoa, pitääkö annettu raportti yhtä silmin havaitun mainonnan kanssa. Kolme kuukautta vaalien jälkeen vaalibudjetin pienentely Oikeusministeriölle annettavassa selvityksessä näkyy sen sijaan olevan jo varsin vaivatonta, sillä kukaan ei ilmoitusten todenmukaisuutta enää valvo.
Kun ennakkoilmoitus oli ensimmäisen kerran mahdollista, mutta vapaaehtoinen, vuonna 2009, tein ensimmäisten joukossa oman ilmoitukseni. Valitettavasti läpinäkyvyys ei kannata jos se ei koske kaikkia: media käytti avoimuuttani minua vastaan revitelleen ”kymmenien tuhansien kampanjaani” mutta jätti rauhaan ne todelliset jättikampanjan tekijät, jotka ilmoitustaan eivät antaneet. Siksi päätin etten anna seuraavissa vaaleissa enää ilmoitusta, elleivät rahakkaimmat sitä tee.
Tajuan, että ehdotukseeni liittyy käytännön hankaluuksia. Kampanjan loppumetreillä saatetaan tehdä paniikkiratkaisuja; katsotaan että tuonne täytyy vielä satsata lehtimainos, ja tuonne. Ja ehkä äänestyspäivänä se Hesarin etusivu olisi sittenkin hyvä juttu. Mutta tämä ongelma voitaisiin ratkaista sopimalla jokin kohtuullinen virhehaarukka.
Minulla olisi toinenkin ehdotus, joka ehkä vähentäisi viime hetken ilmoittelun tarvetta. Viime hetken henkilögallupit tulisi kieltää, paitsi presidentinvaaleissa. Kahdella viimeisellä viikolla tulisi enää julkaista puolueiden kannatuslukuja, ei henkilökohtaista kannatusta, koska se tuottaa yllätyksiä äänestäjälle itselleenkin: jonkun läpimenoa pidetään galluplukujen perusteella niin varmana, että hänelle aletaan jo äänestää työkaveria. Samasta pelaamissyystä tehdään niitä viime hetken mainosbudjetointeja.
Olen välillä aika lohduton, kun katson demokratiamme ja poliittisen keskustelumme tilaa. Kyynistyminen ei silti auta, ei niin kauan kuin demokratiaa parempaa vaihtoehtoa ei ole. Kuten Niebuhr sanoi, ihmisen kyky hyvään tekee demokratian mahdolliseksi ja taipumus pahaan tekee sen välttämättömäksi. Mitä sillä tarkoitetaan, ei tarvitse kuin vilkaista itään – tai oikestaan minne vain. Valta turmelee, etenkin, ellei sitä vaaraa ota huomioon.
