Kannanottoni kaksiin vaaleihin osallistumisen vaikeudesta yhden vuoden sisällä sai mauttomat mittasuhteet sosiaalisessa mediassa. Keskusteluun sekoitettiin tilapäinen siirtymäkorvaukseni, käytännössä ansiosidonnainen irtisanomissuoja, ja annettiin ymmärtää, että surkuttelen olojani. Nyt on pakko pyytää joitakuita, jotka tämän sopan keittivät, miettimään tekivätkö he oikein.
Eräs perusasia kaikkien tuohtujien pitäisi journalismista ymmärtää. Se että jokin asia lukee lehdessä, ei tarkoita että haastateltu olisi sen nostanut esiin. Olen saanut palautetta, että olipa mautonta leuhkia siirtymäkorvauksellani näinä vaikeina aikoina. No nostinko esiin? En. Sanoin HS-toimittajalle – joka teki aivan asiallisen jutun aiheesta – etten haluaisi puhua meppien palkoista sanaakaan, koska niistä tehdään aina likainen juttu. Hän sanoi vastaukseksi, ettei ole skandaalitoimittaja. Eikä hän ollutkaan.
Skandaalin keitti saman lehtitalon toinen lehti. Näillä tehdään arvaatteko mitä: rahaa. Kehotan nyt samoja ammattikimpaantujia kauhistumaan tässä kohdin.
Siirtymäkorvaus on fakta. Minä en sitä keksinyt. Se tulee EU:sta minulle Suomeen, jonne maksan siitä verot. En tiennyt siitä etukäteen mutta se oli helpotus: verojen jälkeen saan sen avulla maksettua vaalivelkani, edes tuhatta euroa ei jää yli. Mutta olen kiitollinen.
Ja kyllä, olen työni aikana tekemilläni lainsäädäntömuutoksilla ansainnut meppipalkkani tuhansiksi vuosiksi eteenpäin. Koettakaa siis kestää se 15 kuukauttakin. Yksin jätteenpolttodirektiiviin neuvottelemani korjaus vuonna 2000 säästi suomalaisrahaa kymmeniä miljoonia vuodessa, ja joitakin tehtaita pelastettiin. Ja turvaamalla suomalaisen rahapelimonopolikäytännön vuonna 2009 varmistin että Veikkaus ja RAY saavat edelleen jakaa yli miljardin vuosittain hyvälle asialle.
En nyt kuitenkaan rohkene lähteä saman vuoden sisällä uusiin vaaleihin ja ottaa uutta velkaa. Etsin muita töitä. Ehkä palaan asiaan vuonna 2019. Katsovatko kauhistelijat, että rikon kansalaisvelvollisuuteni? Ettekö voisi ilahtua että hei, tässähän on poliitikko, joka ei ripustaudu valtaan.
Viime vaaleissa havaitsin, ettei elinkeinoelämältä tule tukea kuin poikkeustapauksissa. Perusvastaus, jonka kuulin oli: ”Olet tärkein Suomen edun puolustaja parlamentissa, menet aivan varmasti läpi, paljon onnea. Meillä on kuitenkin linjaus ettemme tue vaaleissa ketään.” Lukija saa arvioida puhuttiinko minulle totta, minä olen jäävi.
Mutta mennään asian varsinaiseen yhteiskunnalliseen puoleen. Kun elinkeinoelämältä tuleva tuki on syyllistettyä, ja puoluetukeakin halveksitaan, siitä seuraa, että tuleva eduskunta koostuu yhä enemmän joko ay-rahoitetuista ihmisistä tai syntymävarakkaista ihmisistä. Se polarisoi politiikkaa entisestään.
Voiko asialle tehdä mitään? Pohjimmiltaan on kyse siitä, että vaalikampanjat ovat karanneet kohtuuttoman suuriksi, ja tavallisen ihmisen osallistuminen politiikkaan tulee yhä epärealistisemmaksi.
Yksi ehdotus minulla on. Vaaleja ennen annettava vapaaehtoinen vaalirahoitusilmoitus pitäisi muuttaa pakolliseksi. Kun ennakkoilmoitus oli ensimmäisen kerran mahdollista, mutta vapaaehtoinen, vuonna 2009, tein ensimmäisten joukossa oman ilmoitukseni. Valitettavasti läpinäkyvyys ei kannata jos se ei koske kaikkia: media käytti avoimuuttani minua vastaan revitelleen ”kymmenien tuhansien kampanjaani” mutta jätti rauhaan ne todelliset jättikampanjan tekijät, jotka ilmoitustaan eivät antaneet.
Pakollisuus auttaisi äänestäjää oikeasti arvioimaan millä hinnalla hänen ääntään yritetään ostaa. Tämä luultavasti vetäisi kampanjoiden hintaa alemmas. Silloin olisi myös vaikeampi valehdella vaalibudjetti, koska se on vielä kohtuullisen hyvin tarkistettavissa kaduilla olevaan mainontaan nähden. Kolme kuukautta vaalien jälkeen vaalibudjetin pienentely Oikeusministeriölle annettavassa selvityksessä näkyy olevan jo kohtuullisen vaivatonta, sillä kukaan ei ilmoitusten todenmukaisuutta enää valvo.
