Seurasin tiistaiaamuna YLE:n aamutelevisiota, jossa haastateltiin ympäristöministeriön ilmastokokousten neuvottelijaa. Täytyy antaa tunnustusta toimittajalle: hän kysyi ne hyvät, terävät kysymykset. Virkamies oli toiveikas ja näki neuvotteluissa saavutetun edistystä, ja ehkä virka velvoittaa siihen. Me muut – niin, meidän ei ole pakko uskotella. Me voimme katsoa totuutta silmiin. Tai ainakin meidän kannattaisi.
On aloitettava luvuista; ne eivät ole makuasioita.
Kioton pöytäkirjan avulla (1997) teollisuusmaiden päästöjen määrä piti vakiinnuttaa keskimäärin 5,2 % alle vuoden 1990 tasonsa (teollisuusmaat 17,7 Gt, globaalit päästöt 22,7 Gt). Tällä hetkellä globaali päästötaso on yli 50 prosenttia korkeammalla kuin Kioton pöytäkirjan viitevuonna 1990. Nykykehityksen valossa on arvioitu, että globaalit päästöt vuonna 2030 ovat 54,2 gigatonnia.
EU:n tilanne on vain näennäisesti parempi. EU on todellakin Kiotossa sovitulla vähentämisuralla ja saavuttaa sovitun tavoitteensa. Kuva EU:n onnistumisesta muuttuu toisenlaiseksi, jos huomioon otetaan ei vain tuotannon vaan myös kulutuksen päästöt. Kansainvälisen kaupan lukuja tarkastellessa voidaan todeta, että EU:n kokonaispäästöt ovat kasvaneet. Olemme yksinkertaisesti ulkoistaneet päästömme. Lisäenergia on tällöin tuotettu todennäköisimmin kivihiilellä, jolla on suurimmat ominaispäästöt.
Synkät päästöluvut eivät edes näytä tilanteen koko kuvaa. Samaan aikaan kun on eletty Kioton pöytäkirjan velvoitekautta 2008-2012, globaali talouskriisi on vähentänyt tuotannon päästöjä. Osa päästövähennyssaavutuksista on siis rehellisyyden nimissä pantava nekin talouslaman, ei ilmastotalkoiden ansioksi.
Paitsi että päästöt ovat kasvaneet absoluuttisesti, Kioto-kauden aikana on epäonnistuttu myös suhteellisesti. Tällöin puhutaan hiili-intensiteetistä, jolla tarkoitetaan päästöjen suhdetta bruttokansantuotteeseen (CO2 BKT-yksikköä kohden). Nimenomaan tätä voidaan pitää merkittävänä kehityksen suunnan mittarina, sillä päästöjen kasvu sinänsä ei ole yllättävää talouden kasvaessa. Viime vuosina talouden luontainen dekarbonisaatiokehitys eli teollisen ja energiantuotannon hiili-intensiivisyyden pieneneminen, on hidastunut Asioita tehdään likaisemmin, päästöt tuotantotonnia kohden ovat kasvamassa pitkälti Kiinan ja Intian nopean teollistumisen myötä. Vaikka Kiinan päästöjen kasvu on hidastunut aivan viime vuosina, kasvun taittumista ei ole odotettavissa pariinkymmeneen vuoteen.
Näköpiirissä ei toistaiseksi ole ilmastosopimusta, joka panisi rajat kasvulle kehitysmaissa, joiksi myös Kiina ja Intia ilmastodiplomatiassa lasketaan. Näissä maissa talouden hiili-intensiivisyys (CO2 BKT-yksikköä kohden) on 4-5 kertaa suurempi kuin USA:ssa ja peräti 13-18 kertaa suurempi kuin huippusuoriutujamaissa kuten Ruotsissa.
EU vastaa noin 10 % globaaleista päästöistä. Päästöjen kasvu tapahtuu nimenomaan siellä, missä välineitä sen hillitsemiseen ei ole. Kioton sopimuksen seuraaja, Dohan kokouksessa 2012 vahvistettu Kioto-2, kattaa sekin alle 15 prosenttia globaaleista päästöistä. Käytännössä EU toimii yksin päästökattoja asettavassa politiikassaan.
Nämä kylmät tosiseikat on syytä ottaa huomioon, kun lähdemme arvioimaan ilmaston lämpenemistä taltuttavan politiikan tehokkuutta.
EU tai Suomi ei ole tehnyt pitkään aikaan ilmastopolitiikkaa, jos sellaiseksi lasketaan globaali päästöjen vähentäminen tai edes suotuisa kehityssuunta sinne päin. Meidän olisi rehellisesti kutsuttava omaa politiikkaamme toisella nimellä. Se on tuotannon vähähiilisyyspolitiikkaa tai työpaikkojen ulkoistamispolitiikkaa mutta ilmastopolitiikkaa se ei ole.
Aihe on vakava sekä taloudellisesti että ympäristön kannalta. Kummaltakaan kannalta ei ole varaa haaveiluun. Mutta sitä tehdään yhä, ja poliitikot kantavat siitä vastuun. Se on pakko sanoa näin tylysti.
Ilmastopolitiikan ensimmäisiä johtopäätöksiä tulisi olla suomalaisen (ja eurooppalaisen) tuotannon säilyttäminen täällä. Se on nimenomaan ilmasto- ja ympäristöteko, koska se on maailman puhtainta, vähäpäästöisintä. Kaikki työpaikkojamme ulkoistava politiikka on väärää ilmaston kannalta. Meidän on saatava aikaan muutos siihen tapaan, jolla ilmastotavoitteet hahmotamme. Nyt se on väärä.
Aihe on vaikea, ja olen raapaissut vain pintaa. Marraskuun puolivälissä puolustan aihetta käsittelevää ympäristöpolitiikan väitöskirjaani Helsingin yliopistossa. Vastaväittäjä tulee Kiinasta, ja siitä ainakin lienemme yksimielisiä, että nykystrategia ei toimi missään. Minulla ei ole ratkaisun avainta, mutta ainakin olisi aloitettava siitä, että lopetamme itsellemme valehtelun.
