Taannoin tapasin suomalaispoliitikon, entisen ministerin, jolle tulin maininneeksi, että Kiinan päästöt per capita – henkeä kohden – , ovat samaa tasoa kuin EU:n, tai ainakin lähentelevät sitä. Hän tiuskaisi minulle suoraan, että valehtelen. Ei tästä tarvitsisi kiistellä, vastasin, eivät nämä makuasioita ole, katsotaan tilastoja. Näytin IEA:n, kansainvälisen energiajärjestön vuoden 2011 lukuja. Hän vähän hämmentyi.
Mies oli kai kerta kaikkiaan niin tottunut ajatukseen, että me täällä olemme pahoja, ja noilla muilla kehitysmaiden ihmisillä on oikeus kasvuun. Itse olen pitkään ajatellut, että likaiseen kasvuun ei enää kenelläkään ole oikeutta tai varaa tässä maailmassa. Maailma on yhteinen. Eikä likainen tuotanto ole reilua kehitysmaiden ihmisillekään. Uutiset keuhkosyöpään sairastuneista lapsista kertovat, että jossakin toimitaan todella väärin.
Nyt ovat uudet luvut tulleet juuri. Itse asiassa tilanne on pahempi: Kiina jo on ohittanut per capita -päästöissään EU:n. USA on vielä korkealla omissa luvuissaan vaikka alentaakin rivakasti. Väljä asuminen, pitkät välimatkat ja runsas autoilu näkyvät päästöindekseissä. Amerikkalaisilla on siis vielä jonkin verran löysää, mistä tiristää, niin sanottuja matalalla roikkuvia hedelmiä.
Tällaisia helppoja hedelmiä meillä ei juuri ole. Enkä tarkoita nyt suomalaisten elämäntapaa. Jokainen löytänee helposti keinoja vähentää omaa energiankulutustaan kotona. Mutta suomalaisen teollisuuden tilanne on toisenlainen. Ja siinä on kyse työpaikoistamme.
Olin äskettäin seminaarissa, jossa terästeollisuus esitteli omia näkemyksiään komission julkaisemaan EU:n matalahiilitiekarttaan vuodelle 2050. Sen mukaan päästöjä tulisi leikata 80-95 prosenttia vuoden 1990 tasosta.
Terästeollisuuden viesti oli selvä. Udemman tekonologian avulla voidaan vielä vähän tiristää, potentiaali on 15% vuoden 2010 tasosta, mutta komission lukuihin ei ole mitään mahdollisuuksia päästä leikkaamatta tuotantoa.
Tuotannon leikkaaminen tarkoittaa, että kysyntään vastataan muualla. Kuten Kiinassa.
Tämä on vakava viesti. Ja voidaan vaikka sopia, että unohdetaan talous. Puhutaan ympäristöstä.
Suomen teollisuus on maailman energia- ja ilmastotehokkaimpia. Ei terästä yksinkertaisesti voi valmistaa puhtaammalla tuotantoketjulla kuin se esimerkiksi Outokummussa nykyään tehdään. Jos suomalaisesta terästeollisuudesta ja sen sähkönkäytöstä 20 % siirtyy Kiinaan, yksinään sähkön CO2-päästöt kasvavat 5,8 miljoonaa tonnia. Päästöt kasvavat vielä enemmän, jos energiatehokkuus ja polttoaineet lasketaan mukaan – kuten pitäisi.
Lyhyesti sanoen ongelma on siinä, että tunnollinen Eurooppa yrittää tiristää vettä kivestä samalla kun muun maailman saasteet kasvavat.
Tuon seminaarin jälkeen etsin ison kivenmurikan sekä ostin vesimelonin. Kun menin maakuntakierrokselle Pohjanmaalle, näytin näitä kahta möhkälettä. Kummasta irtoaa helpommin? Kysyin samalla, onko ilmastopolitiikallamme yhä edelleen kansalaisten tuki. Miksi me sallimme tämän epäsuhdan ihan vapaaehtoisesti? Miksi ajattelemme, että maailma paranee, kun päästövähennys täällä muuttuu päästöjen kasvuksi tuolla, kun tuotanto siirtyy?
Joulukuussa europarlamentti äänestää jälleen kerran backloadingista, siitä hyväksytäänkö vai hylätäänkö idea päästöoikeuksien hinnannostosta. Suomen hallitus valitettavasti tukee ajatusta, joka nostaa kansalaisten sähkölaskua ja etenkin kiristää puhtaan teollisuuden kilpailukykyä. Se on niin lyhytnäköistä ajattelua, että pahaa tekee.
Vastaan ryhmäni päästökauppakannasta. Olemme vastustaneet tätä ajatusta kiristää yksipuolisesti Euroopan ilmastotavoitetta. Aion taistella katkeraan loppuun saakka, sillä uskon että ennemmin tai myöhemmin ihmiset tajuavat, ettei näin pelastu sen enempää ilmasto kuin talouskaan.
Yksipuolinen ilmastopolitiikka on tyypillistä vesimelonipolitiikkaa. Päältä vihreää, punaista sisältä.
