Ankara Turkki

6.6.2013

En ole luonteeltani mikään mielenosoittaja, mutta kuluneella viikolla yllätin itseni huutamasta megafoniin Brysselissä parlamentin vieressä olevalla Luxembourgin aukiolla. Turkin hallituksen osoittama väkivalta yksinkertaisesti hämmästytti: voiko EU-jäsenyyteen tähtäävä maa kohdella pahoinpidellä kansalaisiaan tai suihkuttamalla kyynelkaasua tuhota silmät?

Turkista on ollut helppo saada ensikäden tietoa ystäviltä, ja niiden valossa tapahtumat ovat entistä hämmentävämpiä. Viimeaikaiset mielenosoitukset alkoivat puistoprotesteilla, jossa ihmiset yöpyivät historiallisessa Gezi-puistossa estääkseen uuden ostoskeskuksen rakentamisen. Turkin vihreät alueet ja historialliset rakennukset ovat pääministeri Recep Tayyip Erdoğanin hallinnon aikana saaneet väistyä modernien ostosparatiisien ja suurten julkisten hankkeiden – kuten maailman suurimman moskeijan – tieltä, sillä tämä on ollut pääministerin mielestä hyvä tapa edistää talouskasvua ja työllisyyttä.

Suuret patohankkeet ovat tuhonneet biodiversiteettiä ja kulttuuriperintöön kuuluvia alueita. Pääministerin AK-puolue (AKP) ei ole kuitenkaan ilmoittanut hankkeistaan etukäteen, ja ihmiset ovat aamulla herätessään kokeneet epämiellyttävän yllätyksen. Näin kävi mm. Izmirissä jo kauan sitten, kun sen rivieramaiselle Kordon-rantakaistaleelle oli yhtäkkiä noussut tolppia, joiden päälle oli tarkoitus pystyttää moottoritie. Mietin vain, mitä Helsingissä tapahtuisi, jos Kaivopuistoon tulisi vaikkapa Iso Meloni -ostoskeskuksen perusteet yön aikana.

Izmir on tärkeä symboli AKP:n vallan ajan Turkissa. Kaupunkia kutsutaan ”toivon viimeiseksi linnakkeeksi”, sillä se on ainoita kuntia, jossa oppositiopuolue CHP on vielä vallassa. Opposition ongelmana on kuitenkin ollut keskittyminen AKP:n mustamaalaamiseen. Niinpä Turkin kemalistinen, maallistunut väestönosa on vaipunut hiljennettyyn oppositioon, ja Erdoğan on saanut edistää omaa agendaansa jo kymmenen vuoden ajan. Turkin maallistuneilla on ollut vaikea sopeutua ilmapiiriin, jossa heidän kansalaisoikeutensa eivät toteudu, eikä eriäviä mielipiteitä saa esittää.

Erdoğan-skeptinen kansanosa on ollut erityisen huolissaan siitä, että pääministeri on esittänyt perustuslain muutosta, jonka mukaan presidentin valtaoikeuksia kasvatettaisiin. Pääministeri aikoo tietysti itse asettua ehdolle seuraavissa presidentinvaaleissa, sillä kolmas kausi pääministerinä ei ole mahdollinen. Valtaa on keskitetty myös muissa instituutioissa, ja mm. oikeuslaitoksen korkeita virkamiehiä on nimitetty suoraan AKP:n riveistä. Lisäksi suurten media-alan yritysten pomot pelkäävät, että heidän menestymistään tullaan rajoittamaan, jos pääministerin puoluetta kritisoidaan julkisesti. Turkin mediassa ei näy tupakoita, alkoholia tai alastomuutta: kaiken tuhman päällä on joko laakerinlehti tai sumupilvi.

AKP on myös ehdottanut alkoholin myynnin rajoittamista. Ehdotuksessa alkoholin myynti kiellettäisiin klo. 22.00-06.00 välillä, eikä alkoholia myyviä kauppoja, kioskeja ja baareja saa perustaa alle sadan metrin päähän moskeijoista ja kouluista. Niinpä Erdoğan on myös julistanut ayran-jugurttijuoman Turkin kansallisjuomaksi rakı-anisviinan sijaan, ja hän on sanonut, että jokainen, joka juo alkoholia – Turkin perustajaisä Atatürk mukaanlukien – on alkoholisti. AKP:n moraalisäännöt eivät rajoitu tähän: metrossa ei saa enää pussailla ja Turkish Airlines -lentoyhtiön lentoemännät eivät enää saa käyttää punaista huulipunaa tai kynsilakkaa, sillä ne lähettävät liian seksuaalisen viestin.

Myös Turkin ulkopolitiikka huolestuttaa kansalaisia. Vaikka rauhanprosessi kurdien kanssa on edistynyt, ihmisiä pelottaa, ettei valtio suojele omia kansalaisiaan Syyrian sodan leviämiseltä, mistä viimeaikainen Reyhanlın isku on esimerkki. Lisäksi Turkissa on enemmän toimittajia vankilassa kuin esim. Iranissa tai Kiinassa, ja Turkin tasavallan juhlallisuuksia esim. maallistunutta, eurooppalaista Turkkia kannattaneen Atatürkin nimessä on rajoitettu. Ostoskeskus Gezi-puistossa oli siis vai viimeinen niitti Turkin maallistuneelle keskiluokalle. Mielenosoitukset ovat jatkuneet jo yli viikon, eikä niille näy loppua.

Turkin poliisin reaktiot mielenosoituksiin, mm. kyynelkaasu ja painepesuri, ovat olleet kyseenalaisia heti alusta. Ihmisiä on hakattu, useat ovat menettäneet silmiään kyynelkaasupommien tähtäämisestä päähän ja ainakin kaksi ihmistä on kuollut ja useita tuhansia on loukkaantunut. Pidätettyjä on jo niin paljon, että he eivät mahdu vankiloihin, vaan heitä on viety esimerkiksi urheiluhalleihin, joissa ei ole videokontrollia, ja mm. naisia on kuulusteltu alastomana. Viimeisissä raporteissa järjestäytyneen rikollisuuden yksikkö on pidättänyt ihmisiä, kun he olivat twiittaamassa hallituksen toimista yleisillä paikoilla.

Pääministerin kielenkäyttö ja suhtautuminen mielenosoittajiin on vain vahvistanut kansanliikettä. Hän on mm. sanonut, että mielenosoittajat tuntuvat ”tarvitsevan lisää kaasua” ja hän on uhannut usuttaa puolet kansasta mielenosoittajien kimppuun, sillä protestoijat edustavat muutenkin vähemmistöä. Pääministeri sanoi myös, että sosiaalinen media on yhteiskunnan rappeutumisen ylin muoto. Mielenosoittajat on leimattu terroristeiksi, fasisteiksi, marginaaleiksi, radikaaleiksi tai ryöstelijöiksi (turkiksi çapulcu). Siihen mielenosoittajat vastasivat tekemällä laulun ”Every day I am çapuling”. Kun mielenosoittajat eivät käyttäytyneetkään kuin çapulcut, poliisit ryhtyivät tuhoamaan pankkiautomaatteja ja lavastivat tilanteita, jossa ihmiset joivat ”olutta” moskeijassa.

On kuitenkin hyvä, että turkkilaiset eivät ole menettäneet huumoriaan. Ehkä yksi hauskimmista twiiteistä oli ”Keskimaassa sijaitsevan Ankaran kaduilla on jo niin paljon ihmisiä, joilla on sukelluslasit päässä, että jos olisin meri, menisin kyllä Ankaraan.”

Pienemmillä paikkakunnilla ei tiedetä ollenkaan, mitä on meneillään. Valtamedia ja ministeriöt eivät ole julkaisseet lukuja kuolleista. Kun kansainvälinen media oli jo raportoimassa paikan päällä, Turkin julkiset kanavat näyttivät pingviinidokumenttia.

Jos protesteista on löydettävä jotain positiivista, ne ovat ainakin yhdistäneet Turkin kansaa. Protestoijat eivät ole Erdoğanin kuvailemia marginaaleja, vaan edustavat kaikkia yhteiskuntaryhmiä. Varmasti ensimmäistä kertaa Turkin historiassa verivihollisena tunnetut istanbulilaiset jalkapallojoukkueet Galatasaray, Fenerbahçe ja Beşiktaş ovat halailleet toisiaan kadulla. Protestoijien joukossa on ultranationalisteja, konservatiiveja, islamisteja, kurdeja, alaviitteja, marxilaisia, anarkisteja – ja AKP:n äänestäjiä.

Olen ehdottanut kiireellistä päätöslausemaa Turkin ilmaisu- ja kokoontumisvapaudesta sekä poliisin voimankäytöstä ensi viikolle Strasbourgiin. On tärkeää, että osoitamme mieltään osoittavien turkkilaisten kuuluvan arvoiltaan eurooppalaiseen perheeseen. Jos Turkki haluaa EU:n jäseneksi, sen on kunnioitettava kansainvälisiä ja eurooppalaisia sitoumuksiaan.

Olen vuosia seurannut Turkin uskonnollisten vähemmistöjen ongelmia ja vieraillut maassa monta kertaa. Minulla ei ole ollut mitään tarvetta nähdä ongelmia erityisesti AKP:ssa, ja blogeissani olenkin nostanut esiin myös kemalistisen nationalismin aiheuttamia haasteita ihmisoikeuksille. Asia on yksinkertaisesti niin, että ihmisoikeuksien loukkaaminen ei käy laatuun kenenkään tekemänä.