Vappupuhe Lahdessa: Kansa ansaitsee rehellistä puhetta

Arvoisa vappua juhliva yleisö

Miten muuten kuin hellyydellä voisi katsella kotikaupunkiaan? Ensirakastuminen kuusikymmentäluvun alussa Kiveriössä – nelivuotiaana: ihailin parvekkeelta Tikkasen Aria ja päätin naida sen komistuksen, maailman kaunein kansakoulunopettaja Marja Korppi, kesät Mukkulan uimarannalla isoveljien häikäiseviä tyttöystäviä vakoilemassa, poikaystävä joka oli niin kaunis, että luulin häntä ensin tytöksi. Valkolakki salskean poikajoukon keskellä.

Kuuluin poikalyseon neljän ensimmäisen naisylioppilaan joukkoon, ja suuressa poikajoukossa sain nauttia paitsi kuuluisasta ja melkein turmeltumattomasta Lyskan hengestä, myös kohtuullisesta määrästä herrasmiesten huomiota. Minut on siis synnytetty, rokotettu, ristitty, ripitetty ja lakitettu Lahdessa. Hemmoteltu ja hämmennetty. Olisi hienoa muistella upeaa kaupunkia ja koulua pitempäänkin, mutta säästän sen toiseen tilanteeseen. Totean vain: lahtelainen poikakoulu kasvatti rohkeutta, ja se on tullut tarpeeseen.

Euroopan taloustilanne on hallinnut viime vuosien EU-keskustelua niin täysin, että neljän vuoden takainen aika, jolloin eurovaaleja käytiin ilmasto- ja energiapaketin ympärillä, tuntuu hyvin kaukaiselta.  Muistaako joku vielä: europarlamentin nettisivuilla oli laskuri, joka laski sekunteja planeetan pelastamiseksi. Tuolloin Kööpenhaminan ilmastokokousta pidettiin ratkaisevana käänteenä, josta tulevaisuus on kiinni. Kun pelastusoperaatio ei onnistunutkaan siinä joulukuun kokouksessa, jolloin uusi ilmastosopimus piti saada aikaan ja kun puolta vuotta myöhemmin Kreikan kriisi laukesi päälle, ilmastoteema tuli talouskriisin yliajamaksi ja lässähti –  tämä kaikki yhtään riippumatta siitä, muuttuiko mikään todellisten uhkien maailmassa tai lakkasiko planeetta ylikuumenemasta.

Tämä kertoo paljon politiikasta. Politiikka on huomiotaloutta, ja nyt sen huomion vie talous. Ilmastopolitiikka on joutunut takaisin sille sivuraiteelle, jolla se oli aikaisemminkin vuosien ajan.

Ilmastohypetyksen aikana, joka oli korkeimmillaan juuri vuosina 2007-2009,  tehdyillä päätöksillä on kuitenkin merkittävä yhteys Euroopan taloustilanteeseen. Siksi niistäkin päätöksistä on puhuttava, kun etsitään ulos tietä talouskriisistä.

En aio kerrata finanssi- ja talouskriisin historiaa; totean vain sen että Euroopassa kärvistellään keskenään erilaisten vaikeuksien parissa, ja siksi tämän ilkeän ongelman selvittely on niin vaikeaa. Kreikka ja Portugali luhistuivat eri syistä kuin Irlanti. Kreikan ja Portugalin kohdalla syynä oli krooninen vaihtotaseen alijäämä ja vuosia jatkunut yli varojen eläminen. Toisin sanoen kyseessä oli kilpailukykyongelma.

Irlannin ja myöhemmin Espanjan kohdalla oli kyse liian nopeasta talouskasvusta, ylikuumentuneesta rakennussektorista ja sitä seuranneesta asuntokuplasta. Kun talous kehittyy myönteisesti, ei kaikkiin selviinkään signaaleihin osata kiinnittää huomiota. Irlannissa ja Espanjassa niiden osuus, jotka saivat toimeentulonsa tavalla tai toisella rakennussektorilta, oli jälkiviisauden valossa aivan liian suuri. Sellaistaon tietenkin vaikea huomata ajoissa. Helpompaa olisi ollut blondin ihmetellä piensuihkukoneiden määrää Dublinin kentällä tai nostureiden määrää Espanjan aurinkorannikolla – johtopäätökset vedetään yleensä kuitenkin jäljestäpäin.

Jos ongelmat ovat erilaiset, on myös ratkaisuissa hankaluutensa. Eri alueilla tapahtunut talouden kehitys vaatii erilaisia rahapoliittisia toimia. Keskuspankin hankalaa tilannetta kuvaa hyvin se, että esimerkiksi korkoja nostettaessa kuluttajien käytettävissä olevat tulot kasvavat Saksassa suurten talletusten johdosta, kun taas Espanjassa ne laskevat suurten velkojen takia. Samaan aikaan on vaikea hillitä ja tukea talouskasvua.

Ja jos ei tämäkään ole tarpeeksi hankalaa, mennään päätöksenteon hankaluuteen. Kun raha- ja finanssipolitiikkaa tehdään eri osoitteissa, ensimmäistä eurotasolla, toista kansallisella, on pakko hyväksyä, ettei nopeisiin toimiin ole poliittista mandaattia.

Eräässä mielessä tilanne aiheuttaa hankalan noidankehän. Eurooppalaisia päättäjiä on arvosteltu siitä, etteivät he ole kyenneet reagoimaan riittävän nopeasti yrittäessään padota velkakriisiä markkinoiden epäluottamuksen kasvaessa. Mutta vaadittu nopea toiminta on mahdotontakin, kun valtuuksia ei ole. Siitä, minkä piti olla poliittista lihasvoimaa ja yhdentymisen luomaa vakaata dynamiikkaa, tulikin kriisioloissa ongelma: massa ei silloin enää vakauta vaan on pelkkää kankeutta. Talouskriisi toisin sanoen paljasti sen euron vakavan valuvian, jota emme hyvinä aikoina olleet ymmärtäneet.

Ongelma talouskriisissämme oli tietenkin alunperin siinä, että euroon kelpuutettiin maita, jotka eivät olleet kypsiä rahaliittoon. Siihen taas saattaa löytyä selitys kiireestä, joita puolivuosittain vaihtuvat EU:n puheenjohtajakaudet luovat. Järjestely kiihdyttää tahtia ja synnyttää ahneutta, poliittisen kiusauksen siirtyä tunnistettua, ennakoitua tulevaisuutta kohti: ”Jos jokin asia tapahtuu vääjäämättä joskus, niin miksi ei yhtä hyvin meidän puheenjohtajakaudellamme?” Kulloisenkin puheenjohtajamaan saavutuslistasta voi kyllä tulla komea, mutta poliittinen ahneus kostautuu: hätäily maksaa ja on maksanut paljon. Huono ajoitus ja epäkypsä toteutus voi pilata periaatteessa hyvän idean. Sitä tapahtuu koko ajan. Nyt olisi oltava valppaana uusien euromaiden kanssa tässä suhteessa.

Keskustelu euron tulevaisuudesta koskee meitä kaikkia. Se voi olla liian monimutkainen ja hankala vappuaamuna, tai jopa muinakin aamuina, mutta se kuuluu kaikille. Luin huolellisesti Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilän puheen puoluevaltuustolle, jossa hän linjasi Keskustan europolitiikkaa. Minun täytyy tunnustaa, että sitä lukiessani ymmärsin hyvin Sipilän suosion. Hän on ensinnäkin kiemurtelematon ja suostuu menemään suoraan asiaan listatessaan, mitä vaihtoehtoja meillä on. Sellainen on arvostettavaa näinä aikoina, ihmiset ansaitsevat rehellistä puhetta.

Sipilä sanoi suoraan, että meillä on kolme vaihtoehtoa:

• eurosta eroaminen tai sen hajoaminen.

• liittovaltiokehityksen tie

• käytännönläheisen integraation tie.  Se oli hänen vaihtoehtonsa näiden kahden välillä: kyllä eurolle, ei liittovaltiolle. Sipilä tiivisti: ”Haluamme säilyttää EU:n ja euron, Unioni on meille itsenäisten valtioiden liitto.”

Siinä tuli toinen syy hänen suosioonsa. Hän puki sanoiksi sen, minkä me useimmat suomalaiset haluaisimme kuulla ja haluaisimme olevan totta. Me haluamme säilyttää euron ja sen edut, kuten matalan korkopolitiikan ja kaupanteon helppouden yhteisvaluutan merkeissä, mutta emme halua liittovaltiota. Ennen kaikkea me suomalaiset emme halua systeemiä, jossa me joudumme vastuuseen muiden velkaantumisesta ja huonosta taloudenhoidosta. Tuosta on helppo pitää. Ja noin Kokoomuksessakin on sanottu monen monta kertaa.

Minun on kuitenkin jatkettava tätä mainitsemaani rehellisyyden arvostamista.  Pahoin pelkään, ettei tätä Sipilän peräänkuuluttamaa vaihtoehtoa ole enää olemassa.  Tahtoisin että se olisi. Pelkään ettei sitä ole.

Euron pelastaminen nykytilanteessa lisää yhteisvastuuta ja vastikkeettomia tulonsiirtoja Etelään. Pelkään pahoin, että ainoa vaihtoehto, joka ei käytännössä sisällä kasvavaa yhteisvastuullisuutta, on euroalueen jonkinasteinen hajoaminen. Asioiden logiikka on muuttunut siten, ettei enää ole syytä uskotella muuta. Jos talousunioni halutaan pitää kasassa, tietynlaista velkojen yhteisvastuullisuutta ja talousunionia on pitkällä tähtäimellä vaikea väistää.

Nämä ovat epämukavia uutisia. Mieluisaa vaihtoehtoa ei ole olemassa. Joko nykyinen euroalue, sellaisena kuin me sen tunnemme, hajoaa tai tulee syvempi integraatio ja yhteisvastuullisuus. Enkä nyt yritä neuvoa mitä noista kahdesta pitää valita, mutta olisi hyvä tunnistaa asetelma rehellisesti.  Kansa päättäköön, mutta tosiasioiden valossa. Itse kuulun niihin, joka ajattelee, että muiden velkojen maksamisesta seuraa pitkällä tähtäimellä moraalikato, siksi se on mahdottomuus. Presidenttimme Paasikivi, jonka patsaan juurella tänään olemme, muistutti, että tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Tekisi mieleni lisätä: täysimääräinen tunnistaminen ja tunnustaminen. Muu on ongelmien pitkittämistä.

Mutta en halua olla luomassa tänään pessimismiä. Hyvä taloudenpito ja terve, vastuullinen politiikka palkitsee aina tekijänsä ennemmin tai myöhemmin, vaikeuksista huolimatta. Suomi on noussut sodasta, Suomi on noussut lamasta. Tahto,  luovuus ja motivaatio ratkaisevat. Uudistukset alkavat silloin, kun raha loppuu, kuvasi Latvian pääministeri Dombrovskis taannoin maansa taloustalkoiden ilmapiiriä – toisin kuin ne jotka olettavat, että uudistukset alkavat vasta silloin kun rahaa on jaossa.

Mutta mihin EU:n puolella pannaan odotukset, kun puhutaan noususta, mistä haetaan kasvun ainekset?

Silloin on aika paneutua lainsäädäntöön, jota teemme tai jätämme tekemättä. Komissiolle myönnettävät laajemmat poliittiset mandaatitkaan eivät auta, ei myöskään vallan keskittäminen, ellei valtaa käytetä viisaasti ja ellemme hyödynnä edes nykyistä EU:ta ja sitä mitä sen piti olla.

Ensinnäkin kasvun kannalta on aivan olennaista saattaa loppuun asti EU:n sisämarkkinat: käytettävä niiden koko potentiaali purkamalla itse rakentamiamme esteitä. Digitaaliset sisämarkkinat on saatettava päätökseen, muuten mahtavilla suomalaisilla innovaatioillamme ei yksinkertaisesti ole reittejä maailmalle.

Toisekseen olennaista on luoda oikeudenmukaista lainsäädäntöä, jolla kilpailua ei vääristetä. On tärkeää että alamme hahmottaa hintalappua ei vain nettomaksuosuuksien muutoksille, vaan ihan arkiselle lainsäädännölle. Voi olla katkeraa menettää joitakin EU-tukia, mutta vielä katkerampaa on joutua sellaisen lainsäädännön kohteeksi, joka syrjii joka ikinen päivä. Valitettavasti tämä on ollut Suomen tie liian monta kertaa. Me olemme selvinneet kunnialla taloutemme kanssa, vaikka EU:n viime vuosien ilmastolainsäädäntö on ollut systemaattisen epäedullinen vientivetoiselle taloudellemme.

Ja oikeastaan syy on ollut erinomaisuudessamme:  Suomi on ollut ympäristöasioissa edelläkävijä, eikä sitä ole kyllin otettu huomioon. Koska aloimme panna asioita kuntoon niin varhain, olemme joutuneet maksumiehiksi usein kahteen kertaan. Näin kävi päästökaupassa, näin kävi uusiutuvan energian taakanjaossa, näin kävi energiatehokkuusdirektiivissä. Energiaa tehokkaasti käyttävät maat joutuvat tekemään lisää tehostamistoimia entistä kalliimmin, kun kustannustehokkaimmat säästötoimet on jo tehty, eikä sitä otettu huomioon. Myös rikkipäästödirektiivi lyö ison kiilan kilpailukykyymme vahvistaessaan eriarvoiset olosuhteet vientiteollisuudellemme.

Suomi voisi olla aiheellisesti ylpeä siitä miten olemme ympäristöpuolella asiamme hoitaneet ja pitää siitä melua EU:ssa. Soimaamme usein itse itseämme isosta hiilijalanjäljestä ottamatta huomioon sitä, että teemme maailman puhtainta paperia tai terästä sadoille miljoonille. Ei sellainen ole hyvää ilmastopolitiikkaa, jossa puhtainta rangaistaan. Saastuttaja saa silloin aina kilpailuedun. Tämä on ollut myös EU:n ongelma globaalissa ympäristössä jos teemme yksipuolista politiikkaa.

Jotakin muutosta on silti tapahtumassa. Me olemme EU:ssa heränneet kysymään hyviä kysymyksiä itseltämme. Viime kuussa Euroopan parlamentti sanoi ei sellaiselle ilmastopolitiikalle, jonka perusresepti kaikkeen on hinnan nostaminen. Me torjuimme komission suunnitelman nostaa päästöoikeuksien ja sitä myöten sähkönhintaa, sillä katsoimme että laman aikana se oli väärä signaali.  Se oli mielestäni vasta ensimmäinen askel, mutta herättää toivon, että pääsemme tälläkin alueella rehelliseen keskusteluun, teemmekö tätä hommaa oikein. Alamme tunnistaa ilmastopolitiikan valuvikoja. Yksi on päällekkäinen lainsäädäntö, joka aiheuttaa vahinkoa luodessaan kaksoistaakkoja ja kumotessaan näin toinen toistaan.  Toinen ilmastopolitiikan valuvika on ollut pitkään se, että olemme ottaneet tikunnokkaan tuotannon eikä kulutuksen päästöt. Se rankaisee kohtuuttomasti niitä, jotka luovat meille työtä ja työpaikkoja. Sen tuloksena eurooppalaisia työpaikkoja valitettavasti ulkoistetaan muualle. Kuinka moni teistä hämmästyy kuullessaan että näiden kalliiden ilmastotoimien aikaan EU on kasvattanut päästöjään?  Tuotannon päästöt ovat kyllä asiallisesti vähentyneet, mutta jos katsotaan koko kuvaa, myös kulutuksen päästöjä,  ja otetaan huomioon se mitä EU:hun muualta tuodaan, tilanne ei ole mairitteleva.  Kokonaisuutena päästöt ovat kasvaneet, koska tuomme yhä enemmän muualla tehtyä, isommin päästöin tehtyä. Ei siinä ole mitään järkeä, jos viemme saasteita muualle ja tuomme työttömyyttä takaisin. Muutoksen on tultava, ja pian. Muuten Eurooppa ei pärjää, eivätkä päästötkään vähene.

Muutosta siis tarvitaan. Kerroin hankalia uutisia mutta kerroin ne siksi, että tosiasioiden tunnistaminen ja tunnustaminen veisi meidät  hyvien uutisten äärelle. Filosofi Sir Francis Baconin sanoin: ”Totuus tulee esiin nopeammin virheestä kuin hämmennyksestä.” Niinpä hämmennyksen selvittäminen – ja toteaminen virheeksi – on potentiaalisen menestyksen tekijä. Voimme siksi onnitella itseämme joka kerta, kun tunnistamme virheen.

Arvoisat lahtelaiset, olen puhunut aika paljon ongelmista ja laittanut päätöksillemme hintalappua. On kuitenkin yksi alue, jolle ei voi laittaa hintalappua. Rauhaa ei voi hinnoitella. Siinä EU on onnistunut ja siitä voimme olla kiitollisia, ja sitä ei pidä unohtaa. Rakas isänmaamme on saanut nauttia rauhasta Euroopassa. EU:n perustajaisä Schuman teki aikoinaan nerokkaan oivalluksen kun hän ymmärsi, että talouden rattaat voi panna palveleman rauhan asiaa: jos vihamielisten valtioiden edut yhdistetään, sota käy mahdottomaksi ei vain ajatella vaan myös toteuttaa. Hiilen ja teräksen tuotannon yhteinen valvonta “muuttaa tulevaisuuden suuntaa näillä alueilla, jotka ovat kauan keskittyneet takomaan aseita sotiin, joiden uhreiksi ne ovat ennen muuta päätyneet itse.”

Eikä mitään muuta tapaa varjella rauhaa ja tehdä kunniaa rauhalle ole kuin TYÖ, arkinen työ. Poliitikkojen asia on varmistaa, että työt eivät karkaa muualle. Viestini on: tarvitaan lisää työtä, lisää luovuutta, lisää vaivannäköä, lisää itsekritiikkiä. Vaikka tekisimme mitä rakenteellisia muutoksia Euroopassa niin oleellisin asia olisi muuttaa käsitystämme työhön, joka on aliarvostettua, ja se on ainoa jolla voimme nousta, ja luoda työllämme sellaisia oivalluksia joita muut maanosat tarvitsevat.

Tärkeimmät asiat loppuun. Meillä on rakas isänmaa, meillä on vapaus, meillä on suloinen rauha. Meillä monilla on rakkaat ihmiset ympärillämme, ne joiden vuoksi on hyvä uurastaa ja tehdä työtä. Meillä on kevät ja lämpenevä aurinko ja kaunis, heräävä luonto, ja Luoja joka sallii kasvun ihmeen joka kevät. Tämä kaikki antakoon meille iloa ja voimaa. Haluan kohottaa maljan isänmaalle ja kotikaupungille. Hyvää vappua.

 

Share Button

5 kommenttia artikkeliin “Vappupuhe Lahdessa: Kansa ansaitsee rehellistä puhetta

  1. Paluuviite: william
  2. Paluuviite: Carlton
  3. Paluuviite: martin
  4. Paluuviite: jose
  5. Paluuviite: jonathan

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *