Kun ryhtyy poliitikon raskaaseen työhön, on hyvä pitää mielessä pari seikkaa. Yksi on se, että valta on vain lainaa. Se on tehtävä, joka annetaan ja otetaan pois. Toinen on se, että valta päättyy useimmiten surullisesti, tai ainakin kyllästymiseen. Sen on melkein pakko. Jos ei muut kyllästy, kyllästyy itse. Nämä kun muistaa, ei kaikkea kokemaansa ota liian henkilökohtaisesti. Ja asiaa auttaa, jos syy palvella tehtävässään on itseä isompi.
Kokoomus on ollut isoin puolue pitkään, vaikeana aikana. Keskustan nousun gallupeissa ei siis pitäisi yllättää.
Luin huolellisesti Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilän puheen puoluevaltuustolle, jossa hän linjasi Keskustan europolitiikkaa. Minun täytyy tunnustaa, että sitä lukiessani ymmärsin hyvin Sipilän kasvavan suosion. Hän on kiemurtelematon ja suostuu menemään suoraan asiaan listatessaan, mitä vaihtoehtoja eurokriisissä on. Suoruus on arvostettavaa, ihmiset ansaitsevat rehellistä puhetta.
Sipilä listasi kolme vaihtoehtoa: Yhtäällä on eurosta eroamisen tai sen hajoamisen mahdollisuus, toisaalla on liittovaltiokehitys sen pelastamisoperaatiossa. Sitten hän nimesi oman vaihtoehtonsa, jota hän kutsui käytännönläheisen integraation tieksi: kyllä eurolle, ei liittovaltiolle. Sipilä tiivisti: ”Haluamme säilyttää EU:n ja euron, Unioni on meille itsenäisten valtioiden liitto.”
Siinä tuli toinen syy hänen suosioonsa. Sipilä puki sanoiksi sen, minkä useimmat suomalaiset haluaisivat kuulla ja haluaisivat olevan totta. Me haluamme säilyttää euron ja sen edut, kuten matalan korkopolitiikan ja kaupanteon helppouden yhteisvaluutan merkeissä, mutta emme halua liittovaltiota. Ennen kaikkea me suomalaiset emme halua systeemiä, jossa me joudumme vastuuseen muiden velkaantumisesta ja huonosta taloudenhoidosta. Tuosta on helppo pitää. Ja noin Kokoomuksessakin on sanottu monen monta kertaa.
Minun on kuitenkin jatkettava rehellisyyden arvostamista. Pahoin pelkään, ettei tätä Sipilän peräänkuuluttamaa vaihtoehtoa ole enää olemassa. Tahtoisin, että se olisi. Pelkään, ettei sitä ole.
Euron pelastaminen nykytilanteessa lisää väkisinkin yhteisvastuuta ja vastikkeettomia tulonsiirtoja muualle. Ainoa vaihtoehto, joka ei käytännössä sisällä kasvavaa yhteisvastuullisuutta, on euroalueen jonkinasteinen hajoaminen. Asioiden logiikka on muuttunut siten, ettei enää ole syytä uskotella muuta. Jos talousunioni halutaan pitää kasassa, tietynlaista velkojen yhteisvastuullisuutta ja talousunionia on pitkällä tähtäimellä vaikea väistää.
Nämä ovat epämukavia totuuksia. Mieluisaa vaihtoehtoa ei ole olemassa. Joko nykyinen euroalue, sellaisena kuin me sen tunnemme, hajoaa tai tulee syvempi integraatio ja yhteisvastuullisuus. En yritä neuvoa, mitä noista kahdesta pitää valita, mutta olisi hyvä tunnistaa asetelma rehellisesti. Kansa päättäköön, mutta tosiasioiden valossa. Itse ajattelen, että muiden velkojen maksamisesta seuraa pitkällä tähtäimellä moraalikato, siksi se on mahdottomuus.
Paasikivi, johon Sipiläkin vetosi, muistutti, että tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Tekisi mieleni lisätä: täysimääräinen tunnistaminen ja tunnustaminen. Muu on ongelmien pitkittämistä.
(Kolumni julkaistu Nykypäivässä 3.5.2013)