Keskustelu lämpenemisestä todellakin jatkuu Euroopassa. Britannian MET Office julkaisi joulupäivänä nettisivuillaan korjatun kuvaajan globaalin vuosittaisen lämpötilan ennusteesta, jonka se oli julkaissut alun perin vuotta aiemmin. Vasta 5. tammikuuta tarkkasilmäisimmät ilmastobloggarit huomasivat, kuinka erilainen se olikaan vuoden takaiseen verrattuna. Uusi kuvaaja – vanhan rinnalla – levisi medioihin ympäri maailmaa ja herätti ihmetystä. BBC otsikoi, ettei MET office pidä globaalia lämpenemistä yhtä vakavana kuin se aikaisemmin ennusti. Otsikoinnista syntyi suuri kiista, sillä MET totesi tarkentaneensa viiden vuoden ennustetta, ei antavansa ennustetta ilmastonmuutoksesta.
Oli miten oli, jos METin uusi ennuste on kohdallaan, voidaan puhua jo 20 vuoden ajasta ilman olennaisesti lämpenevää trendiä, samaan aikaan kun CO2-päästöt ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti. Nykyteorian mukaan päästöjen kasvun pitäisi voimakkaasti heijastua lämpötiloissa. Jossain vastaan tulee raja, jolloin teoriaa on syytä tarkistaa.
Politiikan puolella ilmastokeskustelussa on syntynyt tarpeeton vastakkainasettelu. Sliihen liittyy viime aikoina esitelty väite: “Vuosina 1991-2012 ilmestyneistä vertaisarvioiduista tieteellisistä artikkeleista 13 950 päätyy siihen, että ihmisen toiminta muuttaa ilmastoa, 24 kiistää sen.”
Tuota väitettä on käytetty harhaanjohtavasti annettaessa ymmärtää, että kaikki 13950 artikkelia olisivat politiikassa vaikuttavien ilmastoalarmistien linjoilla. Näin ei ole. Kukaan järkevä ihminen ei kyseenalaista ilmaston muuttumista, sillä ilmasto on muuttunut aina. Kukaan järkevä tutkija ei myöskään kyseenalaista ihmisen toiminnan vaikutusta ilmastoon, sillä se tapahtuu monella eri tavalla maankäytöstä kaupungistumiseen ja fossiilisten energian hiukkaspäästöjen tupruttamiseen saakka. Kukaan vakavasti otettava tutkija ei myöskään kyseenalaista hiilidioksidin lämmittävää vaikutusta, sillä se on luonnonlaki, jonka jo Svante Arrhenius havaitsi 1800-luvun lopulla.
Kysymys on siitä, onko hiilidioksidin vaikutus sen kokoinen, että sillä on käytännön merkitystä auringon ja valtamerisyklien rinnalla. Onko se niin suuri, että meidän on syytä ylläpitää valtavia politiikkatoimia estääksemme sen? Voimmeko estää sitä? Kysymys on myös siitä, mikä on CO2:n vaikutus yhdessä kaikkien muiden tekijöiden kanssa, toisten laskiessa, toisten nostaessa lämpötilaa.
Samalla on asetettava kaikki suurempiin mittasuhteisiin: maapallo on ollut kaksi kolmasosaa olemassaolostaan vähintään 7 astetta nykyistä lämpimämpi.
Kirjoitin aiheesta viime viikolla ja eniten minua on yllättänyt se yksityinen palaute, jonka saan useilta alan tutkijoilta. Moni heistä on tyytymätön siihen alarmistiseen puheeseen, joka politisoituneessa ilmastokeskustelussa vallitsee. Ongelmana pidetään myös sitä, että kasvihuonekaasujen pitoisuuksiin pohjautuva ennustaminen ei ota huomioon varsinaisia ilmaston päätekijöitä, auringon ja merten syklisten pitkäaikaisvaikutusten käsittelyä. IPCC:n malleista puuttuvat auringon vaikutukset käytännössä kokonaan. Kun asiaa ei tunneta tarpeeksi, se vain ohitetaan.
On syytä todeta, että itse IPCC:n tieteellinen raporttiosuus on kaukana alarmismista. Sitä vastoin poliittinen osa eroaa merkittävästi tutkijoiden tekstistä. Tulvia esimerkiksi käytetään säännöllisestitodisteena ilmastonmuutoksesta. Nämä katastrofit, jotka ovat inhimillisiä tragedioita, luonnollisesti vaativat toimia. Mutta onko todella syytä keskittyä hiilidioksidipolitiikkaan vai parempaan vahinkoihin varautumiseen? Uusimman, ensi vuonna ilmestyvän IPCC:n nettiin vuotaneen viidennen arviointiraportin mukaan vieläkään ei voida osoittaa yhteyttä ilmastonmuutoksen ja lisääntyvien tulvien välillä (“There continues to be a lack of evidence regarding the sign of trend in the magnitude and/or frequency of floods on a global scale.”) – vaikka tulvista on ehditty jo tehdä ilmastonmuutoksen symboli.
Tästä kaikesta seuraa tärkeitä poliittisia kysymyksiä. Ne ovat se varsinainen vastuualueemme.
Sitä yritin edellisessä blogissani sanoa. Uskottiin tai ei ihmisperäisen hiilidioksidin päärooliin ilmastonmuutoksessa, kummassakaan tapauksessa se politiikka, jota tällä hetkellä tehdään, ei ole kelvollista. Yksipuolisuudessaan se on päin vastoin todella huonoa, sillä päästöt kasvavat samalla kun maailman puhtain, eurooppalainen teollisuus kärsii.
Tästä syystä olen ajatellut, että hyvän poliitikon kannattaisi olla ilmastoagnostikko. Periaatteessa sama mihin tulokseen tiede päätyy: jos tekee kyllin hyvää lainsäädäntöä, ei tarvitse asettua millekään puolelle – paitsi harkinnan ja laadun puolelle. Ympäristöpolitiikan pitäisi olla sen verran robustia, jämäkkää, ja laadultaan hyvää, ettei se kompastu tieteen epävarmuustekijöihin.
Tähän asti EU:ssa on tehty liikaa hurahtelupolitiikkaa. Ensin vihreiden johdolla vaadittiin biopolttoaineita, sitten sama väki alkoi niitä vimmaisesti vastustaa. Sama on käymässä itse asiassa puunpoltolle: ensin sitä vaadittiin lisäämään, kunnes herättiin ongelmiin, joita se voi aiheuttavaa kestävälle metsätaloudelle. Molemmista varoitin, ajoissa.
Mietin vain, miten sietämättömän tilanteen tämä asettaa alan toimijoille, teollisuuslaitoksille ja yrityksille. Kuinka ne voivat tehdä tuotekehittelytyötään ja suunnitella tulevaisuuttaan, jos politiikka on tällaista tempoilua: ensin uho ja sitten tuho? Ne tarvitsisivat pitkän aikavälin ennustettavuutta, ei alarmistiseen säntäilyyn perustuvaa reagointia.
