Kaivostoimintaa koskevat ongelmat ovat nyt niin vakavassa vaiheessa, että on kansallisen harkinnan paikka. Jotakin on selvästi pielessä, ja on pysähdyttävä, jotta korvaamattomia vahinkoja ei synnytetä lisää.
Mitä vikaa sitten on kaivostoiminnassa? Lähtökohtaisesti ei tietenkään mitään, päin vastoin: maailmassa tarvitaan raaka-aineita ja mineraaleja siinä missä ruokaa ja energiaakin. Kaivostoiminta on tärkeä kansantaloudellemme, se tuo työpaikkoja, mahdollistaa muita elinkeinoja ja lisäjalostamista; siksi sen jatkuminen Suomessa on turvattava. Mutta nyt on todellakin oltava tarkkana, jotta lainsäädäntö ja ympäristökäytännöt vastaisivat muuttuvan maailman olosuhteita.
Monen mielestä ne eivät vastaa.
Yksi kysymys liittyy siihen, kuka omistaa maan syvyyssuuntaan. Uusittu kaivoslakimme tuli voimaan viime vuonna, mutta valtausten osalta moni pitää sitä jo syntyessään vanhentuneena. Vaikka valtausta kutsutaan uudessa laissa malminetsintäluvaksi, periaate on vanha ”se saa joka ehtii”: raaka-aineiden omistajaksi tulee se, joka ehtii vallata esiintymän ensimmäisenä. Jos tällainen tuntuikin oikeudenmukaiselta pari-kolmesataa vuotta sitten, kun ainakin teknisesti oltiin enemmän tai vähemmän samalla viivalla etsimisresurssien suhteen, tilanne on nyt toinen. Kansainväliset kaivosyhtiöt ovat Suomea edellä malminetsinnän viimeisimmissä keinoissa. Nyt kaikki perustuu entistä enemmän vahvimman oikeuteen: kehittynyt erikoistekniikka mahdollistaa suurille kaivosyhtiöille malmivarojen paikallistamisen helposti. Kun kilpailu maapallon niukkenevista resursseista on maailmanlaajuinen, Suomen maaperällä oleva arvotavara voidaan varsin nopeastikin viedä pois sen olennaisesti hyödyttämättä meitä.
Tilanne asettaa juuri nyt ympäristölupaviranomaiselle valtavan vastuun ottaa riittävästi huomioon paikallisen väestön näkökohdat ja alueen muut arvot. Mitä esimerkiksi tehdään jos maailmanmarkkinahinnan vaihteluissa kaivosyrittäjä ensin aloittaa, menettää sitten kiinnostuksensa ja jättää homman kesken korjaamatta kunnolla jälkiään. Tästähän on kannettu huolta esimerkiksi Sodankylän Kevitsan kohdalla, liittyen nikkelin maailmanmarkkinahintaan. Myös Kuusamossa autralialaisyhtiön kullanetsintäsuunnitelmat herättävät huolta: Kullan markkinahinta on nyt korkealla, mutta jos sen maailmanmarkkinahinta laskee, jääkö kaivostoiminnan keskeytyessä kuusamolaisille jo muutaman vuoden kuluttua vain tyhjät kaivosmontut, jätekivikasat, pilatut vedet, arvonmenetyksen kokenut kansallispuisto – ja menetetty matkailuelinkeino? Talvivaarassa ollaan juuri siinä umpikujassa, että kaivostoiminnan lopettamisen pelätään ajavan ympäristöongelmat valtion syliin, kun vastuunkantaja katoaisi.
Kaivoslain käytäntö, että löytäjä saa pitää ja vieläpä lähes ilmaiseksi, on vanhanaikainen. Kansainvälisessä vertailussa Suomi on harvinaisen houkutteleva investointikohde runsaiden malmivarojen vuoksi. Samalla louhintamaksumme on mitätön useimpiin muihin maihin verrattuna. Tuotanto Suomessa voi Geologisen tutkimuslaitoksen arvioiden mukaan nopeasti kymmenkertaistua, ja siksi on oltava tarkkana, millaisin ehdoin se tehdään.
Perusteet viisaalle toiminnalle löytyvät tulevaisuudesta, kun katsotaan riittävän pitkälle. Varmaa on että niukkenevien resurssien maailmassa kaikkien luonnonvarojen hinta tulee tulevina vuosikymmeninä vain nousemaan. Malmivarat eivät ole ikään kuin maitoa joka happanisi, jollei sitä käytä nyt heti. Meidän pitää miettiä pitemmälle: Ei ole viisasta politiikkaa sallia varallisuutemme nopeaa ulosmittaamista nyt. Kuten kansantaloustieteen professori Olli Tahvonen sanoi aiheesta: Poliitikkojen on valittava, onko Suomi maailman toiseksi houkuttelevin maa seuraavat 20 vuotta vai kymmenenneksi houkuttelevin maa seuraavat 200 vuotta.
