Kioto kakkosta ei pitäisi ratifioida

7.3.2012

Olen viettänyt aamupäivää Elinkeinoelämän keskusliiton järjestämässä ilmasto- ja energiapolitiikkaa käsittelevässä seminaarissa Brysselissä. Äänessä on kattava joukko asiantuntijoita eri suunnilta: teollisuudesta, energiantuottajilta, Suomen pysyvästä edustustosta.

Lähdimme liikkeelle varsinaisesta syystä koko ilmastopolitiikalle, kansainvälisistä ilmastoneuvotteluista. Suomen edustuston asiantuntija kertasi Durbanin ilmastokokouksen tuloksia. Etelä-Afrikan Durbanissahan viime joulukuussa sovittiin, että sovitaan: vuoteen 2015 on määrä saada globaali sopu ilmastosopimuksesta, joka astuisi voimaan vuonna 2020. Koska Kioton pöytäkirja umpeutuu tänä vuonna, sillä välin jatkettaisiin ilmastopolitiikkaa Kioton toisella velvoitekaudella (2013-2017).  Tätä välikauden sopimusta perusteltiin välttämättömyytenä; ilman sitä ei kuulemma olisi syntynyt sopua siitä, että vuonna 2015 sovitaan jostakin muusta.

Ympäristöministeri Ville Niinistö palasikin Durbanista Suomeen toteamalla, että sopimus oli pakko saada aikaan eikä Suomella ollut mahdollisuutta riitauttaa sitä, vaikka siitä on tiedossa meille jättilasku. Muuten olisimme joutuneet ilmastopolitiikan paarialuokkaan.

On lähtökohtaisesti selvää, että Kioton pöytäkirjan toisen velvoitekauden merkitys jää mitättömäksi päästöjen vähentämisen kannalta. 27 EU-maan lisäksi mukaan ei tule kuin alle kymmenen pienehköä päästäjää. Sopimuksen kattavuus jää alle 15 prosenttiin maailman päästöistä. Toisella kaudella ei ole mukana USA, joka ei ole ratifioinut Kioton pöytäkirjaa ja joka on ollut ulkona ensimmäisestäkin kaudesta. Lisäksi Venäjä, Japani ja Kanada kirjauttivat Durbanin päätöksiin, että ne eivät osallistu toiseen velvoitekauteen. Näiden lisäksi myös Australia ja Uusi-Seelanti vain harkitsevat mukaantuloa. Kanada ilmoitti vielä kokouksen jälkeen 13.12. virallisesti hylkäävänsä Kioton pöytäkirjan ja velvoitteet (6%:n leikkaustavoite) ja kieltäytyi maksamasta sanktioita. Ja kuten Kioton pöytäkirjan ensimmäinen kausi, myöskään toinen kausi ei tuo mitään päästörajoituksia kehitysmaille (Kiina, Intia, Brasilia, Indonesia jne.). Ne saavat kasvattaa päästöjään seuraamuksitta.

Ihmetellä täytyy siis, miksi Suomi olisi joutunut paarialuokkaan, ja kenen silmissä? Mikä on se logiikka, että tästä sopimuksesta oli kiinni tulevan sovun syntyminen, kun merkittävimmät ilmastopolitiikan osapuolet ovat joka tapauksessa sen ulkopuolella?

EU:n kannalta toinen velvoitekausi ei sinänsä tuo mitään uusia päästörajoituksia, koska meitä velvoittaa joka tapauksessa oma ilmasto- ja energiapakettimme vuoteen 2020 asti. Kioton toisen kauden harvat osallistujat eivät myöskään laukaise EU:n ehtoa maailman muiden maiden vastaavista velvoitteista, joten nykyinen 20 prosentin leikkaustavoitteemme ei nouse 30 prosenttiin.

Sen sijaan Suomelle Durban tietää huonoja uutisia:  kriittisin yksityiskohta on uusi nielulaskentasääntö, joka uhkaa aiheuttaa taloudellista lisärasitusta. Suomen metsät, jotka sitovat 40–50 miljoonaa tonnia hiiltä vuodessa, muuttuivat neuvotteluissa 2,5-3,5 miljoonan tonnin päästölähteeksi.

Kioton pöytäkirjassa on aikanaan sovittu, että jos maan metsäpinta-ala pienenee esim. rakentamisen tai pelloiksi raivaamisen takia, se lasketaan hiilidioksidin päästöksi. Kioton pöytäkirjan mukaan metsäpinta-alan pieneneminen on kuitenkin ollut mahdollista korvata muilla hiilinieluilla. Durbanissa sovittiin, että metsäkadon kompensointi kasvavilla nieluilla ei olisi enää hyväksyttyä. Vuodesta 2013 lähtien Suomen metsäalan väheneminen muuttuu siis laskennalliseksi päästöksi, mikä tarkoittaa sitä että Suomelle tulee vuosittain 2-6 miljoonaa hiilidioksiditonnia lisää päästövelvoitetta (10-15€/tCO2 yksikköhinnalla vähintään 20-30 milj. euroa). Näin ollen Suomi toteuttaa käytännössä 30 prosentin päästövähennystavoitetta jo vuonna 2013, ellei Durbanin metsänielupäätöksiä korjata EU:n sisällä.

Komissio on luvannut hyvittää Suomelle koituvia vahinkoja ja palkita näin luokan hyvää oppilasta, mutta mitään selvyyttä ei toistaiseksi ole siitä, mitä tämä hyvitys käytännössä voisi olla. Kattaisiko se ollenkaan syntyviä lisäkustannuksia? Ja mitä ympäristölle merkitsee se, että jälleen kerran ympäristöasioissa hyvin suoriutuva maa saa sanktioita?

Kanadan ympäristöministeri Peter Kent perusteli Durbanissa Kiotosta poisjääntiä sanomalla, ettei koko sopimus ole ajan tasalla: ”Se sulkee suurimmat päästäjät rajoitusten ulkopuolelle.” Hyvää ja tehokasta ilmastopolitiikkaa se ei ainakaan edusta: “Jos se jotain on, se on este”, Kent lisäsi.

Kun Kioto kakkonen tulee aikanaan eduskunnan käsittelyyn, olen sitä mieltä ettei pöytäkirjaa tulisi lainkaan ratifioida.

Ensinnäkin epäreilujen hiilinielulaskentasääntöjen vuoksi, ellei komissio niitä kykene korjaamaan.

Toisekseen siksi, että Kioto-mallin hyvästely antaisi paremmat itse asiassa paremmat lähtökohdat yhteiselle globaalille ilmastopolitiikalle:  sopu syntyy paremmin, jos kukaan ei jumitu valmiiksi strategiaan, jonka suuri joukko on jo hyljännyt. Maakohtaisten päästökattojen asettaminen saattaa olla vanhanaikainen ja jäykkä strategia verrattuna siihen satsataan mahdollisimman puhdasta tuotantoa palkitsevaan järjestelmään aina ja kaikkialla.

Kolmanneksi siksi, ettei 15 prosenttia päästöistä kattavan kalliin sopimuksen jatkaminen edusta luultavasti mitään muuta kuin poliittista ylpeyttä ja tekohurskautta, etenkin jos se haittaa tulevan sovun löytymistä. Kyseessä on vain vanhojen savuavien raunoiden turha ylläpito.