Polttava kysymyskö? (osa 1)

Ilmastokampanja Polttava kysymys vaatii Suomeen ilmastolakia ja kysyy kaikilta kansanedustajaehdokkailta, kannattaisivatko nämä sitovaa lakia, joka velvoittaisi vuotuisiin päästövähennyksiin.

Luulisi olevan helppo vastata. Mitäpä muuta kansanedustajaehdokas toivoisi ja lupaisi kuin parempaa maailmaa?

Kampanja peräänkuuluttaa viiden prosentin vuotuisia päästöleikkauksia, jotka veisivät yhteensä 40 prosentin päästövähennykseen vuoteen 2020 ja vähintään 95 % prosentin päästövähennykseen vuoteen 2050 mennessä kotimaisin toimin vuoden 1990 tasoon verrattuna.

Vaatimusta perustellaan väittämällä, että ”ilmastotieteen mukaan teollisuusmaiden pitäisi vähentää päästöjään vähintään 40 % 2020 ja 95 % 2050 mennessä verrattuna vuoden 1990 tasoon, jotta ilmaston lämpeneminen saataisiin rajoitettua alle kahden asteen.”

On ikävä olla ilonpilaaja, mutta väitän, että idea on huono.

Ensinnäkään ilmastotiede ei lupaa, että ilmastonmuutos voitaisiin rajoittaa kahteen asteeseen vain teollisuusmaiden päästöjä rajoittamalla. Maailma ei valitettavasti parane sellaisesta ilmastolaista, joka on lähtökohtaisesti viisto.

Suomi – tai edes Eurooppa – ei saa aikaan mitään yksin. Vastatessaan noin 0,3 prosentista globaaleista päästöistä isojen päästäjien kasvattaessa päästöjään vielä useiden vuosikymmenien ajan Suomi ei millään todennäköisyydellä pysäytä yhtään mitään. Maailman katse suuntautuu ennen muuta siihen, mitä Kiina, Intia, Yhdysvallat ja muut suuret päästäjät tekevät.Ilmakehä ei myöskään haista teollisuusmaiden päästöjä erikseen: jos päästöjen kasvusta kaksi kolmannesta tapahtuu kehitysmaissa, joihin lasketaan mukaan myös Intia ja Kiina, on luotava järjestelmä, joka tarttuu myös niihin. Muuten turhaudumme, kun suuret ponnistukset hukkuvat päästöjen kasvuun.

Toisekseen kampanjan taustalla on oletus, että päästöjen vähentäminen olisi tehokasta ja järkevää toteuttaa lineaarisesti. Käytäntö ei tue oletusta. Tämä olisi kallein ja vaikein tapa päästä tuloksiin. Tehokkaampaa on tehdä ensin voimakkaita investointeja päästöjä vähentävään teknologiaan, jonka avulla päästöt vähenevät isompina sykäyksinä. Suuret päästäjät ovat kallistuneet tähän strategiaan, ja jos me taas pitäydymme lineaarisessa ja kalliissa rajoittamisen politiikassa, teemme itsemme luultavasti riippuvaiseksi heidän teknologisista innovaatioistaan.

Kolmanneksi ilmastolakiehdotus on tyypillinen ulostulo, jossa monimutkainen ongelma yksinkertaistetaan liikaa hiilidioksiditarinaksi. Hiilidioksidi muodostaa vain noin puolet ihmisen aiheuttamasta ilmastopakotteesta, ja paitsi että näitä päästöjä on kaikken vaikeinta laittaa kuriin, ne tuovat helpotusta vasta pitkällä aikavälillä. On jossain määrin perverssiä, että ilmastopolitiikka on ottanut asiakseen keskittyä asian vaikeimpaan eikä sen helpoimpaan puoleen. Viisas laki ottaisi huomion hiilidioksidipäästöjen lisäksi myös ilman pienhiukkaset ja mustan noen, kaikki kasvihuonekaasut, maankäyttömuutokset, luontaiset hiilen nielut ja lähteet sekä ilmastonmuutokseen sopeutumisen yhteiskunnan kaikilla osa-alueilla.

Suomen yksipuolisella ilmastolailla voi olla esimerkillinen symboliarvo, mutta samalla sen toteuttaminen todennäköisesti lisäisi päästöjä ilmakehässä teollisen tuotannon joutuessa siirtymään maihin, joissa on huonommat ilmansuojelunormit kuin meillä. Ainoastaan tasatahtinen, kaikkialla tapahtuva päästöjen vähentäminen varmistaisi sen, ettei vähennys täällä muutu päästöjen kasvuksi jossakin muualla.

Mutta olisiko päätöksellämme sitten esimerkillistä, pakottavaa voimaa? Seuraisivatko isot päästäjät Suomea? Kampanja vetoaa Iso-Britannian ”rohkaisevaan” esimerkkiin: marraskuussa 2008 kuningatar allekirjoitti ilmastolain, joka velvoittaa Iso-Britannian vähentämään päästöjään 80 prosentilla vuoteen 2050 mennessä ja säätämään viisivuotisista hiilibudjeteista, joiden avulla päästövähennykset konkreettisesti toteutetaan.

Ympäristöjärjestöt puhuvat Britannian rohkaisevasta esimerkistä aivan kuin se olisi jo toteutettu. Mutta mikään ei vielä todista, että päätös olisi tuonut tuloksia. Ihmelääkkeet päästöjen vuosittaiseen alasajoon puuttuvat. Myös poliitikot ovat myöntäneet haasteen ylivoimaiseksi nykyoloissa.

Jotta Britannia pääsisi välitavoitteeseensa, joka on 34 prosentin vähennys vuoden 1990 tasosta vuoteen 2022 mennessä, sen pitäisi dekarbonisoida taloutensa Ranskan tasolle vuoteen 2016 mennessä. Konkreettisemmin tämä tarkoittaa esimerkiksi, että päästötöntä sähköntuotantoa tulisi rakentaa 30 modernin ydinvoimalan verran jo vuoteen 2016 mennessä. Annetulla aikataululla tämä ei ole mahdollista.Britannian ilmastolaki on tulosten valossa henkitoreissaan.

Ilmastolaki edellyttäisi tuotannon vuotuista 4-5 %:n dekarbonisaatiota eli hiili-intensiteetin vähentymistä. Parhaimmillaan Ranska on muutamana vuonna pystynyt 2.5 % vuotuiseen hiili-intensiivisyyden laskuun massiivisen ydinvoimaohjelmansa ansiosta. Nyt tämä dekarbonisaatio pitäisi siis tapahtua joka vuosi 5 %:n vauhdilla, mikä tehtävä lisäksi kaiken aikaa vaikeutuu ajan funktiona, kun jo tehostettua tuotantoa pitää koko ajan tehostaa lisää.

Palaan seuraavassa blogissani aiheeseen, ja pohdin millaisia keinoja päästöjen lineaariseen vähentämiseen löytyy juuri nyt. Olemassa olevien keinojen realismi pitäisi tutkia tarkkaan ja vasta sitten laatia uskottavia ja tiukkoja tavoitteita. Muuten luodaan toiveajatteluun perustuvaa lainsäädäntöä, jolla politiikka lopullisesti vieroitetaan kansalaisista ja demokratiasta. Jos kansalaisjärjestöillä vielä sellaiseen onkin varaa, vastuuntuntonsa ja päätöstensä seuraukset ymmärtävillä päättäjillä ei pitäisi olla.

 

Share Button

3 kommenttia artikkeliin “Polttava kysymyskö? (osa 1)

  1. Paluuviite: Tyrone
  2. Paluuviite: Henry
  3. Paluuviite: hector

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *