Kielletäänkö lobbaus?

Nyt kävi kurjasti.

Meppikollegani samalta käytävältä, itävaltalainen europarlamentaarikko Ernst Strasser sekä kaksi muuta kollegaani heittivät viikonloppuna erittäin kiusallisen varjon parlamentin ylle. Keskusta-oikeistolaisen EPP-ryhmämme edustaja Strasser ja kaksi sosialistia, slovenialainen Zoran Thaler ja romanialainen Adrian Severin, jäivät kaikki kiinni korruptiovalmiudesta, kun The Sunday Times-lehti paljasti heidän olleen valmiita ottamaan vastaan lahjuksia, tekemään lainsäädäntöön lobbareiden toivomia muutosesityksiä rahallista korvausta vastaan. Brittilehti, jonka toimittajat olivat esiintyneet lobbareina, oli ottanut yhteyttä kuuteenkymmeneen parlamentaarikkoon, joista kolme meni ansaan – kaikki nämä olivat kokeneita poliitikkoja ja entisiä ministereitä.

The Sunday Times julkaisi Strasserin haastattelun. Tuo Youtube-video (http://www.youtube.com/watch?v=ciXV9jlrIlU) oli ykköspuheenaihe kun saavuin maanantaina Brysseliin.

Video olikin pöyhkeää, röyhkeää katsottavaa: poliitikko tuuletti loistavia bisnesmahdollisuuksiaan, jotka mepin roolissa laajenivat moninkertaisiksi. Strasser erosi, vaikka kiistikin syyllisyytensä ja väitti tapahtunutta ajojahdiksi. Muuta mahdollisuutta ei oikeastaan jäänyt – puhe oli selvää pässinlihaa: rahalla saa ja mepillä pääsee. Entinen sisäministeri oli päästänyt itsensä varsin kauas politiikan ihanteista – ihan huomaamattaanko, jäin miettimään.

Tapahtunut nostaa epäilemättä uudelleen esiin parlamentissa tapahtuvan lobbauksen. Erittäin ikävää on se, että väärinkäytökset leimaavat asiallisen ja kunniallisen toiminnan, mitä lobbaus valtaosiltaan on. Sillä totuus on, että lobbausta tarvitaan, ja se on mainettaan parempi osa koneistoa.

Melkein kaikki lobbaavat. Kansalaisjärjestöt, teollisuudenalat, elinkeinojärjestöt, kirkot, yritykset, kuluttaja- ja potilasjärjestöt, ammattiyhdistykset, kunnat, maakunnat, tutkijat, valtiot, akatemiat ja yliopistot haluavat saada viestinsä perille, jotta lainsäädäntöön tulisi niiden kannalta järkeä.

Suomessa keskustelua sävyttää se, että sanalla lobbaus on lähtökohtaisesti negatiivinen sävy: se on hämärää ja kyseenalaista vaikuttamista, josta pitääkin olla kiusaantunut, jos se tulee ilmi. Toinen suomalainen taustaoletus on, että siinä missä teollisuuden lobbaus on epäilyttävää, ympäristöjärjestöjen vaikuttaminen on pyyteetöntä.

Europolitiikassa ajatus lobbauksen kyseenalaisuudesta on hieman outo. Lobbausta arvostetaan suuresti, sillä ilman asiantuntijoiden kuulemista poliitikko voisi tehdä maailmanparannusinnossaan ratkaisevia virheitä ja lopputuloksena olisi noloja virheitä sisältävä, vanhentunut tai asiantuntematon lainsäädäntö. Käytännössä europarlamentin lobbarit korvaavat eduskunnan asiantuntijakuulemiskäytännön. Syy on yksinkertainen: jos vaikkapa brittiasiantuntija saisi puheenvuoron valiokunnassa, 26 muun maan edustajat kysyisivät, miksi heidän näkökulmansa ohitetaan – eikä aikaa jäisi muuhun. Siksi asiantuntijakuulemiset on ulkoistettu valiokuntien ulkopuolelle käytäville ja auloihin, mistä sana lobbaus tuleekin.

Viisas ja vastuuntuntoinen poliitikko huolehtii, että kuuntelee eri tahoja mahdollisimman moni- ja tasapuolisesti, ja noudattaa toiminnassaan avoimuutta ja lahjomattomuutta. Lainsäätäjän – jos jonkun – on kyettävä tekemään nämä valinnat viimekädessä itse.

On vaikea ymmärtää, miten toisten tahojen lobbaus nähdään usein pyyteettömänä ja toisten taas likaisena puuhana. Yksi selitys kaksinapaiselle suhtautumiselle on, että toimittajat ovat epäonnistuneet arvioimaan, ketkä ajavat ”omaa etuaan” ja ketkä ovat niin sanotusti ”hyvällä asialla”. Perusihanne lienee pienemmän puolella oleminen, mutta siinä, miten tämä arvioidaan, on helppo eksyä. Kansalaisjärjestöt taistelevat toimeentulosta ja vaikutusvallasta siinä missä muutkin. Mitään pahaahan siinä ei ole; on vain naiivia unohtaa se.

Lobbaukseen liitetään usein raha ja lahjonta. Eurooppalaisessa lobbauskäytännössä minkään aineellisen vastikkeen liikkuminen ei ole hyväksyttävää, vain ajatuksia ja tietoa vaihdetaan. Lähes 12-vuotisen meppiurani aikana en ole kertaakaan joutunut lahjontayrityksen kohteeksi, ja ainoastaan kerran kiristyksen kohteeksi. Ammattilobbari ei anna mitään lahjoja. Hän tulee useimmiten mepin toimistoon ja kertoo näkemyksensä tulossa olevaan lainsäädäntöesitykseen, sen vahvuuksiin ja heikkouksiin.

Lobbausta tapahtuu ymmärrettävästi myös illallisilla ja lounailla. Lahjonnaksi ei EU:ssa katsota sitä, minkä ihminen voi vatsassaan mukanaan viedä. Sitä ei kannattaisikaan moralisoida, sillä lounailla ja päivälliskutsuilla käytetään lähinnä hyväksi sitä tosiasiaa, että kiireiset edustajat ovat fyysisiä olentoja ja joutuvat jossain välissä syömään. Tähän on lobbarien kätevä ajoittaa info. Jos WC:ssä käynti olisi julkisempaa touhua, lobbarit seuraisivat luultavimmin sinnekin.

Lobbaukseen yhdistetään joskus sanonta, ettei ilmaisia lounaita ole. Jos tällä yritetään vihjata, että myös lounaan saaja joutuu maksamaan lounaansa vastapalveluksin, niin silkkaa soopaahan tuo on.

Tapahtunut skandaali on erittäin valitettava, koska se vahvistaa ennestäänkin vahvaa mielikuvaa poliitikosta eräänlaisena huorana, jolla ei ole varsinaisesti omaa poliittista rakkauselämää vaan joka on rahalla ostettavissa minkä vain aatteen palvelukseen.

Tällaisen kyynisen asenteen viljeleminen julkisessa keskustelussa on vaarallista ja toistamista kannattaa miettiä tarkkaan, sillä se saattaa totuttaa politiikot itsensäkin pitämään luonnollisena sellaista, mihin ei koskaan saa tottua.
Ei ole naiivia edellyttää lahjomattomuutta ja puhtaita pelisääntöjä. Se on ainoa mahdollisuus ja toimivan demokratian edellytys. Edelleenkin pitää lähteä siitä, että ihminen ei voi olla ostettavissa, eikä sellaista summaa ole, jolla vakaumus voi olla kaupan. Mieltään saa muuttaa ja pitääkin, mutta syy ei saa liittyä henkilökohtaiseen etuun. “When the facts change, I change my mind. What do you do, Sir”, perusteli talousguru Keyneskin oikeuttaan tulla uusiin johtopäätöksiin.

Skandaalien tullen syntyy pinnallisia reaktioita: kielletään koko lobbaus, niin päästään pahasta. Se olisi ajattelematon johtopäätös. Kyseessä on osa demokraattista prosessia ja mahdollistaa sen, että poliitikon puheille voi päästä itse kukin. Sen kieltämiseen ei ole hyviä vaihtoehtoja, sillä muuten kasvatettaisiin lähinnä virkamiesvaltaa ja tekisi päätöksenteosta entistä läpinäkymättömämpää.

Paljon jää siis poliitikon omantunnon varaan. Mutta meissä on se hyvä puoli, että meitä voi valvoa ja vaihtaa. Joskus se jopa kannattaa.

Share Button

4 kommenttia artikkeliin “Kielletäänkö lobbaus?

  1. Paluuviite: ben
  2. Paluuviite: Carlton
  3. Paluuviite: tim
  4. Paluuviite: Jared

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *