Pari viikkoa sitten osallistuin suomalaismeppien pressiaamiaiselle, jonka mieliinjäävimmäksi anniksi jäi Liisa Jaakonsaaren tokaisu median suhtautumisesta Timo Soiniin. Jaakonsaaren mielestä Soinilta ei vaadita poliittisiin kysymyksiin kunnon vastauksia. Häntä vain ihastellaan kuin vauvaa: ”Voi, voi, kun se kasvaa.”
Liisa sai kehuja mutta myös ärtynyttä palautetta siitä, että hän olisi sortunut henkilökohtaisuuksiin. Paikalla olleena uskallan arvioida, ettei maalitauluna ollut Soinin henkilö vaan media. Mehän kaikki pidämme Timosta – se on nähkääs hyvin helppoa, kun ihminen on kiva. Mutta kysymys kuuluu: milloin perussuomalaisia lakataan pitämästä pienpuolueena, jonka kohteluksi riittää ihastelu, lepertely ja päänsilitys.
Perussuomalaiset julkistavat perjantaina vaihtoehtonsa ilmastopolitiikan nykymenolle, ja vaihtoehtoa kutsutaan Soinin malliksi. Kaiken lukemani perusteella he ovat oikeilla jäljillä, vaikka kieli onkin persumaisen rajua: ”Ilmastomafia suunnittelee historian suurinta puhallusta… se on hyväuskoisten vihertävien poliitikkojen avustuksella siirtämässä useita satoja miljardeja…”. Mutta juuri noinhan tarina on mennyt, ja voin vain harmitella hallituksen muutamia ilmastopoliittisia viherlinjauksia. Työpaikkojen ulosliputusta on liian usein siunattu hampaattomalla ilmastopolitiikalla ja osin myös energiapolitiikalla.
Haluaisin kuitenkin huomauttaa, ettei Soinin malli ole tarkkaan ottaen Soinin malli. Hyvä malli se kyllä on.
Soini vaatii aivan oikein, että EU:n on pelastettava oma teräs-, konepaja- ja metsäteollisuutensa siirtymällä ominaispäästöjärjestelmään nykyisten prosenttimääräisten tavoitteiden ja päästökaupan sijaan. Se tapahtuisi siten, että teollisuudessa ja energiatuotannossa sovitaan globaalisti päästörajat tuotetulle tonnille, kappaleelle, megawatille tai jollekin muulle mitattavissa olevalle suureelle. Siis kriteereinä olisivat päästöt tuotantotonnia kohden.
Kyseessä on teollisen ja energiantuotannon dekarbonisointi benchmarkkaamalla, ja tällä lähestymistavalla on jo nyt paljon suurempi kannatus isojen päästäjien kesken kuin EU:n Kiotomalliin sitoutuneella politiikalla on ollut koskaan.
Itsekin olen ajanut ominaispäästöjä päästökauppadirektiivin pohjaksi jo vuodesta 2002 alkaen. Vuoden 2008 ilmastopakettiin ajoin sitä niin ikään, parlamentin suurimman ryhmän tukiessa malliani.
Aikoinaan ehdotin sitä muun muassa terästeollisuuden päästökauppastrategiaksi alan perusongelmaan, prosessipäästöihin. Terästeollisuuden CO2-päästöt ovat runsaat lähtökohtaisesti: terästä ei voi valmistaa polttamatta hiiltä masuuniprosessissa. Jos olemme sitä mieltä, että terästä ylipäänsä joskus tarvitaan, prosessipäästöt pitää hyväksyä.
Terästehtaiden välillä on kuitenkin valtavia eroja siinä, miten paljon ne päästelevät. Alkuvuodesta 2002 Rautaruukin ja Avesta Polaritin tehtaiden luottamusmiehet kävivät Brysselissä kertomassa omasta huolenaiheestaan. He näyttivät tilastoja, joissa vertailtiin eri maiden terästeollisuuden päästöjä. Suomalaispäästöt olivat maailman alhaisimpia, lähellä teoreettista minimiä. Heitä harmitti: jos päästökauppa nostaa kustannuksia ja ajaa sen seurauksena heidän työpaikkansa pois ja tuotantoa muualle, tehty teräs ei missään nimessä ole puhtaammin valmistettua.
Jäin miettimään asiaa. Terästeollisuus toivoi voivansa jäädä päästökaupan ulkopuolelle juuri kyseisten prosessi- eli ominaispäästöjen vuoksi.
Siksi kauppasin paria viikkoa myöhemmin terästeollisuudelle ajatustani, jota silloin kutsuin teoreettiseksi minimiksi: jos direktiiviin saataisiin periaate, että päästöiksi laskettaisiin vain pienimpien mahdollisten prosessipäästöjen ylittävät päästöt, silloin järjestelmä ei rankaisisi kyseistä teollisuudenalaa kohtuuttomasti, vaan palkitsisi puhdasta ja kannustaisi likaisempia vähennyksiin. Ensimmäisen kerran testasin ideaa maaliskuussa 2002 Strasbourgissa EK:n eli silloisen TT:n sekä Metsäteollisuuden illallisella.
Siitä kehittyi myöhemmin mielessäni idea sektorikohtaisista teoreettisista minimeistä, ominaispäästöjen ottamisesta huomioon siten, että eri tuotannonaloilla tulisi kullakin määrittää minimipäästöt tuotantotonnia kohti. Sen pohjalta tulisi luoda vähennystavoitteet.
Suomen kannalta malli olisi ollut ihanteellinen, sillä energiaintensiivinen tuotantomme on maailman puhtaimmassa kärjessä. Siinä missä EU-päästökauppa on rankaissut meitä varhaisesta toiminnastamme ja pannut suomalaiset maksamaan päästöjen vähentämisestä vähintäänkin kahdesti, ominaispäästöjärjestelmä olisi palkinnut puhtainta koko ajan. Sellainen olisi ollut johdonmukaista ja reilua: saastuttaja maksaa, eikä niin että suomalaiset maksavat saastuttajalle.
Samana vuonna esitin SAK:n päästökauppaseminaarissa yleisölle: ”Oma ratkaisuesitykseni on yksinkertainen: Hiilen käyttö prosessiaineena tulisi ottaa huomioon päästökaupassa siten, että hyvät eurooppalaiset terästehtaat eivät joudu hiilivuodon uhriksi.”
Ominaispäästöihin perustuva malli ei välittömästi vähennä päästöjä, jos maailmassa tuotetaan kaikkea lisää koko ajan. Mutta se tekee sen vääjäämättömästi ajan kanssa, koska lähtökohtana on kaiken tuotannon alinomainen puhdistaminen, jonka järjestelmä tekee kannattavaksi.
Kannatan lämpimästi Soinin nyt kannattamaa mallia, ja EU:ssa se totisesti tarvitsee puolestapuhujia, jotta saamme vihdoin ilmastopolitiikan raskaan laivan vaihtamaan kurssiaan. Monen jäsenmaan muodostama EU-laiva kääntyy murheellisen hitaasti, vaikka on nähty, ettei nykyisistä ilmastotoimistamme ole oikeastaan kuin vahinkoa.
Tässä nimenomaisessa tapauksessa työpaikkoja säästävällä ilmastoteesillä on jo äiti, ehkä jopa isiäkin. Pyörä oli jo keksitty, ja monin paikoin testattu. Sitä ei tarvinnut keksiä uudelleen.
