Kohti Cancunia: Kun maailma ei pelastunutkaan

Vuosi sitten valmistauduttiin Kööpenhaminan ilmastokokoukseen, ja maailma odotti vapahdusta. Europarlamentin kotisivuilla oli laskuri, jossa laskettiin sekunteja “planeetan pelastamiseen”; kalmanlinjana pidettiin kyseistä kokousta. Sanottiin myös, että se on “viimeinen hetki tarttua ilmastonmuutokseen” ja “pelastaa sivilisaatio sellaisena kuin sen tunnemme”.

Kööpenhaminan COP-15 kokous oli kulminaatiopiste: YK-johtoista ilmastopolitiikkaa oli työstetty 17 vuotta, Kioton sopimusta pyöritelty 12 vuotta ja kaksi vuotta oli kulunut Balin kokouksesta, jossa luotiin ns. Road Map Kööpenhaminaan. Kokous houkutteli paikalle suuremman määrän maailmanjohtajia kuin milloinkaan ennen, ja kansalaisjärjestöjen osanotossa nähtiin ennätys siinäkin. Lukuisissa ilmastokokouksissa läsnäolleena totesin tungoksen ensi kertaa sietämättömäksi. Kokousta mainostettiin tärkeimmäksi ihmiskunnan historiassa.

Kulminaatiopiste lässähti. Maailma ei pelastunutkaan. Ilmastosopimuksen sijasta saatiin ns. Copenhagen Accord, jossa tehtiin kohtuullinen nyökkäys ilmastotieteen vaatimuksille lämpötilannousun rajoittamisesta sekä luvattiin rahaa kehtysmaille.

Ne, jotka asiaa monipuolisesti seurasivat, minä mukaan lukien, tiesivät jo ennakkoon kertoa, ettei kattavaa ilmastosopimusta tule. Rintamalinjat olivat niin kaukana toisistaan, ja EU:n kuvitelma, että se johtaisi ilmastotoimia, oli täysin yksipuolista. Pikemminkin kyseessä oli “seuraa minua, tulen takanasi”-logiikkaa, jolle muualla on hymyilty pitkään. Siinä missä EU yhä uskoi rajoittamisen politiikkaan, raskaaseen lainsäädäntöön, päästörajoihin ja päästökauppaan ilmastokeinona, isot päästäjämaat halusivat teknologiayhteistyötä ja voimakasta satsausta päästöjä vähentäviin teknologisiin innovaatioihin.

Niinpä ei ollut yllätys, että Kiina, Intia ja Brasilia jättivät EU:n yksin ja lähtivät uudelle neuvotteluraiteelle. EU:n politiikka on kallis, tehoton ja byrokraattinen vastaus ongelmiin. EU ei vain tahdo uskoa, ei vieläkään. Olemme ensi viikolla menossa Cancuniin, ja yhä Euroopan parlamentti peräänkuuluttaa EU:lle tiukempia yksipuolisia päästörajoja. Se on kuulemma halvempaa nyt, kun taloutemme on kuralla.

Pidän parlamentin linjausta vastuuttomana. Oma ryhmämme, jonka kannasta teollisuusvaliokunnassa vastasin, vastusti päästörajan kiristystä yksimielisesti. Parempi lääke olisi pyrkiä laajaan globaaliin yhteisrintaamaan kuin nostaa mukaantulokynnystä entisestään ja samalla jatkaa työpaikkojemme ja kilpailukykymme ulosliputtamista. Jos todella nostamme tavoitteen 30 prosenttin, seuraava mahdollisuuksien ikkuna on, ettei EU:ssa kannata tehdä esimerkiksi ikkunalasia.

Se voi tulla nyt uskomattoman kalliiksi, myös ympäristölle, sillä köyhyys ei ole vain sosiaalinen ongelma. Ympäristönsuojelusta tingitään yleensä ensimmäisenä.

Mikä EU:n lähestymistavassa mättää?

Verrataan tilannetta vaikkapa syöpään. Syöpää on liikaa, siitä kaikki ovat samaa mieltä. Periaatteessa neuvottelunälkäiset poliitikot voisivat saada päähänsä idean uudesta kansainvälisestä sopimuksesta, jossa sitoudutaan alentamaan syöpäkuolemien määrää 20 prosentilla vuoteen 2030 mennessä. Eri jäsenmaat ratifioisivat sopimuksen ja lähtisivät työhön. Jokainen ymmärtää, mitä pitäisi tehdä: lisää rahaa tutkimukseen, lisää syöpäseulontoja, lisää oikeaa ravitsemusta ja valistusta. Oikeilla teoilla olisi aikanaan toivottuja seurauksia.

Mutta tulisiko valtioille kiusaus päästä omaan tavoitteeseensa porsaanreikien avulla? Kuten että voisiko kuolinsyydiagnooseja miettiä kertaalleen tilastojen parantamiseksi – oliko syöpä sittenkään se ensisijaisin? Tai pitäisikö maahanmuuttajien taustat tarkistaa – paha juttu ottaa pakolaisia vaikkapa kemiallisen sodan alueelta? Ja niin edelleen. Ajatus on terveen järjen vastainen, mutta tilastoihin kikkailu voisi tuoda nopeasti avun. Jokainen ymmärtää silti, että vasta oikeita tekoja tekemällä kokonaisuus tulee autetuksi.

Tunnustan, etten enää usko kasvihuonekaasupäästöissäkään rajoittamisen politiikkaan ja päästökattoihin. Ne tuottavat liian hidasta tulosta, ja useimmiten vain pyörittävät ongelmia planeetan ilmakehässä siirtäessään päästöjä paikasta toiseen. Hiilidioksidiin yksipuolisesti tuijotettaessa on myös unohdettu muita vakavia ympäristöongelmia ja jopa lisätty ilmansaasteita. Päästörajojen asettamisen sijasta lainsäädännöllä tulisi kannustaa tekemään oikeita ja perusteltuja ympäristötekoja, jotka ovat järkeviä kaikissa olosuhteissa.

Uskon myös, että koko ilmastopolitiikkaa vaivaa suunnaton epärealismi ja hybris. Olemme haukanneet liian ison palan ottaessamme tavoitteeksi “ilmaston hallinnan” – se ei tule onnistumaan. Kun viime vuosikymmenten historiaa tullaan kirjoittamaan, sitä tullaan nimittämään ilmastosuuruudenhulluuden aikakaudeksi, jolloin ihmisen kykyä puuttua luonnon mekanismeihin vahvasti liioiteltiin. Uskallan väittää näin, sillä tämä täysi-ikäistyvä hanke on tuottanut hämmästyttävän vähän oikeasti hyviä tuloksia. Siksi olisi jo aika tehdä täysi-ikäisille sopivia johtopäätöksiä.

On aika määritellä uudelleen joko tavoite tai keinot – mieluummin molemmat.

Eilen tuli tieto, että Japanin hallitus on hylännyt Kioton sopimuksen. Se ei aio jatkaa samalla raiteella kun sopimus umpeutuu 2012. Japanin hallituksen edustajan mukaan sopimus on vanhentunut kattaessaan vain 27% päästöistä, ja näin ollen se on kallis ja tehoton järjestelmä. Ympäristöjärjestöt ovat raivoissaan, mutta itse asian kannalta päätös on mielestäni tervetullut. Vihdoinkin.

Tänään tuli tieto, että entiset päästökaupan ystävät Friends of the Earth -järjestöstä kehottavat harkitsemaan muita vaihtoehtoja ja tunnustavat järjestelmän tehottomuuden. Vihdoinkin.

Ensi tiistaina lähden europarlamentin delegaation mukana Cancuniin. Seuraavassa blogissa kerron, millaiseen ilmastopolitiikkaan itse uskon.

Share Button

5 kommenttia artikkeliin “Kohti Cancunia: Kun maailma ei pelastunutkaan

  1. Paluuviite: Ralph
  2. Paluuviite: Gary
  3. Paluuviite: Glen
  4. Paluuviite: jeremiah
  5. Paluuviite: louis

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *