Nyt on taas se aika vuodesta. Tuomiosunnuntai kyllä tuli ja meni, mutta ympäristöväki onkin pari viikkoa myöhässä kirkkovuoden kulusta. Meininki on silti sama. Joulukuisten ilmastokokousten edellä julkaistaan vuosittainen syntilista ja kansoja kehotetaan parannuksentekoon.
Ilmastovertailussa arvioitiin 57 maan päästökehitystä, päästötasoa sekä kansallista ja kansainvälistä ilmastopolitiikkaa. Hankkeen takana ovat Germanwatch ja Climate Action Network. Suomi on kuulemma taaskin huolettavan heikoilla sijoilla ilmastoperformanssissaan.
Kun kärkisijaa pitävät Ruotsi ja Norja, niin Suomi on kuulemma samalla tasolla muun muassa Espanjan ja Kreikan kanssa. Kaikkihan tajuavat, ettei näin ole.
Näistä uutisista viisarini ei sen tähden enää värähdä. Ongelma ilmastotarkasteluissa ja hiilijalanjäljissä on useimmiten läpinäkymättömyys. Asetelma mahdollistaa kohtuullisen määrän viistoa tulkintaa, jossa ideologinen tai poliittinen osuus on suuri, ellei arvioinnin kriteerejä avata.
Kiinnostuin kyselemään tästä jo muutama vuosi sitten, kun samainen Germanwatch-niminen järjestö sijoitti Suomen Valko-Venäjän ja vastaavien tasolle, siinä missä Ruotsi piteli kärkisijaa. Lehdistö harjoitti ankaraa itseruoskintaa suorituksesta, mutta minua alkoi vaivata tuo ero Ruotsiin. Eiväthän olosuhteemme ja käytäntömme niin erilaisia ole, paitsi että Ruotsilla on ilo nauttia runsaasta vesivoiman osuudesta.
Ensin kiinnosti, mikä tämä Germanwatch sitten on. Se esittelee itsensä riippumattomaksi, voittoa tuottamattomaksi kansalaisjärjestöksi, joka keskittyy Pohjoisen ja Etelän välisiin kysymyksiin. Jonkin sortin kehitysyhteistyö- tai kehityskysymysorganisaatio siis, joka paneutuu kaupan, ympäristön ja kehitysmaasuhteiden problematiikkaan. Tunnen näitä jonkun verran, kun itsekin olen ollut kehitysyhteistyöalalla. Tämä organisaatio sanoo sivuillaan tuottavansa tutkimusaineistoa päättäjien tueksi. Kyseinen ilmastoindeksi oli yksi näistä tutkimuksista.
Germanwatch pisti maita paremmuusjärjestykseen niiden ilmastoperformanssin perusteella, joka muotoutuu järjestön itse valitsemien parametrien ja painotusten suhteen. Kun tutustuu kyseisen CCPI-indeksin laskentatapaan, Suomi-tuhmeliinin luvut saavat hieman valaistusta:
Painotukset ovat suunnilleen seuraavat: energiankulutus ja päästöt 30%, sektorikohtaiset päästötrendit 35%, kokonaispäästötrendi Kioton pöytäkirjan velvoitteen osalta 15%, kansainvälinen ilmastopolitiikka 10%, kansallinen ilmastopolitiikka 10%.
Kiinnostavaa on se, että maan saamista luvuista itse energiankulutus ja päästöt merkitsevät laskelmissa vain vajaan kolmanneksen – nuo, joilla on tosiasiallista merkitystä lopputuloksen kannalta. Muu on politiikkaa, 20 prosenttia jopa puhdasta politiikkaa, koska kyseessä on indeksin tekijöiden oma arvovalinta muun muassa ydinvoiman ja uusiutuvien merkityksestä. Viisikymmentä prosenttia on satunnaisten valittujen vuosien päästötrendejä. Ja sitten varsinaisessa substanssissa, 30 prosentissa, ei siinäkään oteta millään tavalla oteta huomioon tutkittavan maan ilmastoa, vientiteollisuuden rakennetta ja etäisyyksiä.
Germanwatchin oma asenne energiavalintoihin on tutkimuksen kannalta ratkaisevassa asemassa. Ydinvoiman aseman Germanwatch perustelee näin: ”Koska ydinvoima on riskialtis energianlähde, ydinenergia on arvioitu CO2-ekvivalentin mukaan energiayksikköä kohden.” Lausunto tarkoittaa, että ydinvoiman päästöiksi lasketaan hiilivoiman päästöjä vastaava luku eli sitä rasitetaan modernin hiilivoiman mukaan.
Ydinvoimaa ei toisin sanoen tarkastellakaan päästöttömänä, vaikka se on sen vahvin valtti. Yllättävää kyllä uusiutuviakaan ei tarkastella neutraalisti päästöttömänä: siinä missä ydinvoimaa rankaistiin, uusiutuvia vastaavasti palkitaan enemmän kuin niiden CO2-päästöttömyys ansaitsisi, koska ne tarkastellaan muista erillään. Germanwatch perustelee asian näin: “Because of its essential importance for sustainable emissions reduction, the share of renewable energies is considered separately”. Uusiutuvan "kestävä kehitys"-maine saa siis ilmeisesti lisäbonusta.
Jos Suomen rankingia pitää analysoida, sitä heikentävät seuraavat seikat:
1. Suomen korkea energiankulutus asukaslukuun ja BKT:hen verrattuna. Tätä selittävät teollisuuden rakenne, kylmä ilmasto ja pitkät välimatkat. Suomi ei saa ymmärrystä siitä, että se vie energiaintensiivisiä tuotteita ulkomaille: viiden miljoonan kansa valmistaa sadan miljoonan paperit. Koska ne paperit tehdään Suomessa lähes puhtaimmin maailmassa, ymmärrystä voisi heruakin.
2. Suomen korkeat CO2-päästöt asukaslukuun, BKT:hen ja energiankulutukseen verrattuna. Sitä voisi arvioida samoin argumentein kuin kulutusta.
Näiden kahden kohdan painotus indeksissä oli 30%
3. Suomen rakenteilla olevasta ydinvoimasta rangaistaan kansallinen politiikka -kohdassa. Painotus indeksissä on 10%.
4. Suomen päästötrendi valittuina vuosina verrattuna Suomen Kioton pöytäkirjan velvoitteeseen. Nämä trendit ovat kuitenkin osin satunnaisia, ja niihin vaikuttavat teollisuuden suhdanteet ja sääolot. Tämän kohdan paino indeksissä on 15%
5. Sektorikohtaiset päästötrendit valittuina vuosina. Kyseessä ei Suomen tapauksessa ole ollut hiili-intensiivisyyden kasvu vaan tuotannon lisääntyminen. Myös tuotantoa kasvattaneen teräksen kohdalla voisi olla aiheellista ottaa huomioon, että Suomi tekee varsin puhdasta terästä ja päästöt ovat lähellä teoreettista minimiä. Tämän painotus on 35 prosenttia.
6. Suomen nykyinen ydinvoimatuotanto rinnastetaan hiilivoimatuotantoon eli ydinvoima ei saa kohtelua CO2-vapaana. Tästä Suomi saa rangaistusta mm. päästötrendikohdassa, ilmastopolitiikka-kohdassa (kansallinen ja ehkä myös kansainvälinen ilmastopolitiikka). Kansainvälisen ilmastopolitiikan painoarvo on myös 10%
7. Suomen kasvavasta lentoliikenteestä tulee pieni lisärasitus. Tarkastelusta ei käy ilmi, mutta voi epäillä että Suomen lentoliikennettä saatetaan rasittaa myös siitä, että Suomesta lähtevillä lennoilla pitemmät matkat. Ehkä myös se vaikuttaa, että Finnair lentää paljon kaukomatkoja Aasiaan – mikä toki on ilmastoystävällisin reitti, koska napaa lähellä matka on selvästi lyhyempi pallomme muodon vuoksi.
8. Suomi käyttää energiamixissään myös turvetta, joka on meidän öljyämme. Se tukee käytännössä puunpolttoa, koska turve vähentää kattilakorroosiota. Turpeen käyttöä voi kyllä arvostella ja sen CO2-päästöt ovat kyllä suuret, mutta harvemmin muistetaan, että puunpoltolla on vielä suuremmat päästöt – sille vain ymmärretään antaa laskennallinen nolla uusiutuvuuden nojalla. Molemmista tulee myös hiukkaspäästöjä, mutta vain puunkäyttö lasketaan ilmastoteoksi. Itse en kannata luonnontilaisten soiden avaamista turpeenkorjuuseen, mutta valmiiksi avatuilla soilla korjuun avulla voidaan vähentää suon päästöjä, ja siksi tämä tulisi puun tavoin ottaa laskennallisesti huomioon. Vaikka turve ei ole uusiutuvaa,tuon biomassan vuotuinen kasvu on kuitenkin merkittävästi suurempi kuin sen vuotuinen käyttö.
Kaiken kaikkiaan, tämä oli yksi esimerkki siitä, millaista politiikkaa hiilijalanjäljen tarkastelu voi pitää sisällään. Näiden avaaminen ja läpinäkyväksi tekeminen on perusteltua ja tarpeellista, jotta hiilijalanjäljellä potkiminen osuisi paremmin kohteisiinsa.
