Dan. 7: 9-10, 13-14
2. Tess. 1: 3-10
Matt. 25: 31-46
Rakas kirkkokansa, kuulimme äsken päivän lukukappaleet. Niitä kuunnellessa tuli väkisinkin olo, että tämä on kirkkovuoden vakavimpia päiviä; tuomiosunnuntai kuuluu uskonnon raskaaseen sarjaan. Tämän tietäen ja tunnustaen puhun aralla ja nöyrällä mielellä:
Minulla on ystävä, joka joutui teini-ikäisenä moottoripyöräonnettomuuteen, ja selvisi siitä onneksi melko hyvin. Vain yksi kipeä muisto jäi: toinen käsi halvaantui. Mutta ei se elämää paljon näyttänyt haittaavan: käsi kulkee mukana, ja ne huivit, jotka sitä kannattavat, ovat kauniita. Ehkä hän kyseli joskus, miksi. Mutta selvää oli, että kiitollisuus voitti: ei käynyt pahemmin.
Aikuisena hän meni, jo naimisiin mentyään, miehensä kanssa Kaukoitään lähetystyöhön. Siellä tämä käsi herätti yllättäen monta kysymystä, ja synnytti monta keskustelua. Puolisolta kysyttiin, oliko vamma tullut avioitumisen jälkeen, ja kun tämä vastasi kieltävästi, moni ihmetteli miksi hän oli ottanut vaimokseen vammautuneen ihmisen. Sehän kertoi siitä, että edellisessä elämässä tämä oli tehnyt jotakin pahaa, karma oli kostanut. Jos terve, hyvän karman ihminen ottaa luokseen pahan karman ihmisen, se tuottaa onnettomuutta ja ikään kuin syö ihmisen omaa hyvää karmaa. Monelle buddhalaiselle tämä oli keskustelunavaus, jossa kristinuskosta paljastui jo heti jotakin aivan olennaista.
Moni muistanee raamatusta tapahtuman, joka kertoo samasta asiasta toisin sanoin. Oli sokea mies, syntymästä sokea, ja kerrotaan, että ihmiset pohtivat kuka oli tehnyt pahaa, että hänen piti sokeana syntymän: hänkö vai hänen vanhempansa. Tätä kysyttiin Jeesukselta, joka tyrmäsi kaikki pohdinnat syyllisyydestä: ei sokea itse ollut tehnyt syntiä sen enempää kuin hänen vanhempansakaan, Jumalan tekojen vain piti tulla julki. Jeesus katkaisi sen syyllisenetsimiskierteen, joka aina on maailmassa vallinnut ja johon ihmiset ovat tottuneet. Joskus syyllisyyskysymys on ollut myös esteenä ihmisen auttamiselle, ikään kuin pelätään puuttua kohtalon lakiin. Jeesus antoi esimerkin, jossa päivittelyn sijasta tehtiin jotakin muuta: kärsivää autettiin.
Tuomiosunnuntain teksti liittyy samaan asiaan, vaikka sitä ei aina tule ajatelleeksi. Ehkä olemme sen ääressä kavahtaneet ja säikkyneet omaa kohtaloamme niin, ettemme ole huomanneet ajatella sen evankeliumia, toivoa koko maailmalle. Jeesus sanoi siinä yhteydessä jotakin sellaista, ettei niiden sanojen jälkeen maailma voi ikinä olla aivan sama. Sinne minne evankeliumi kantautuu, sinne kantautuu myös tämä: heikot, sorretut, köyhät ja syrjäytyneet ovat Kristuksen veljiä. Heidät hän nimitti alter egokseen, tämä mies, jota viimeisenä päivänä kaikki kumartavat kuninkaana. Se, mitä tehdään heille, tehdään hänelle. Ja mitä jätetään tekemättä heille, se jätetään tekemättä hänelle. Jeesus osoitti, että Jumalan rakastaminen on sitä, että rakastetaan vähäisintäkin. Hengelliset kokemukset ja hengellinen oppi ovat sen rinnalla kevyttä tavaraa.
Kun Jeesus kutsuu tuomiopäivänä toiset oikealle puolelleen ja lähettää toiset vasemmalle puolelle, hän sanoo ensimmäisille: ”Tulkaa tänne, te isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti.” Heidät kutsutaan paikkaan, joka on heitä varten suunniteltu. Toiset taas lähetetään Jeesuksen kuvauksen mukaan paikkaan, joka ei edes ollut ihmisille tarkoitettu; sitä Jeesus sanoi että se on varattu saatanalle ja hänen enkeleillensä. Ihminen on kutsuttu johonkin aivan muuhun kuin sulkemaan silmänsä toiselta ihmiseltä ja sulkemaan samalla pois Jumalan. Ja nämä kaksi kuuluvat yhteen, se on kristinuskon viesti.
Mutta todellisuudeksi jää myös se, että ajatus tuomiopäivästä saa pelkäämään ja kavahtamaan, ja niin sen pitääkin tehdä. Jo sanana se kertoo paljon, vielä tässä maallistuneessa ajassakin. Tuomiopäivän mielikuvat ovat inspiroineet monia, ja se on jättänyt vahvan jäljen kulttuuriimme. Ajatellaan vaikkapa säveltäjiä, Mozartia, Händeliä, Verdiä, Britteniä, Faurréta, Gillesiä, Preisneriä – mainitsin vain muutaman suosikkini. Juuri Requiemejä säveltäessään monet heistä ovat yltäneet parhaimpaansa. Kuoleman, katoavaisuuden ja tuomion teema on puhutellut ihmisiä vuosisatojen ajan. Requiem on sielunmessu, alun perin jumalanpalvelus, jossa rukoillaan edesmenneiden puolesta. Sen keskeiseksi elementiksi sävellyksissä on muodostunut viimeistä tuomiota kuvaava sequentia-osa, Dies Irae, vihan päivä. Siinä kuvataan sitä hetkeä, josta Matteuksen evankeliumi, Tessalonikalaiskirje, Danielin kirja ja monet muut kohdat raamatussa kertovat: kerran on viimeinen päivä, kerran jokainen meistä seisoo Jumalan kasvojen edessä. Silloin joudumme tekemään tiliä.
“Kuinka ankara vavistus onkaan
koittava silloin, kun tuomari saapuu
ja käsittelee kaikki syytteet.
Pasuuna, joka kaiuttaa
ihmeellisen soiton
kautta koko maailman hautojen,
kokoaa kaikki valtaistuimen eteen.
Kuolema ja luonto hämmästyvät,
kun luomakunta nousee ja joutuu
tekemään tiliä tuomarin eteen.
Kirjoitettu kirja otetaan esiin.
Se sisältää kaiken sen, minkä
nojalla maailma tuomitaan.
Kun siis tuomari tuomitsee,
kaikki mikä on salassa, tulee ilmi.
Ei mikään jää rankaisematta.
Mitä minä kurja sanon silloin.
Mistä löydän avun,
kun hurskaskin vapisee.”
Onko se pasuna, joka soi, ovatko ne kirjat, jotka otetaan esiin vai nettitiedostot ja videot, se ei ole olennaista. Jokaisen ihmisen joutuminen kaikkinäkevän Jumalan silmien eteen on kuitenkin se tulavaisuudenvisio, jonka raamattu antaa. Jeesus sanoi sen monella tapaa. Se jättää monta kysymystä avoimeksi ja myös herättää niitä paljon, mutta perusviestiin meillä ei ole paljon sanomista. Se on oikein, niin kuuluu olla.
Tähänkin visioon, jos uskaltaa katsoa oman ahdistuksensa ulkopuolelle, liittyy toivo. Tuomiopäivä on lupaus maailmalle siitä, että oikeus voittaa. Jos tätä päivää ei olisi, ei olisi toivoa. On oikein, että sortajat saavat palkkansa ja joutuvat vastuuseen. On oikein, että sorretuille jaetaan oikeutta. Niin paljon viattoman kärsijän verta on maa imenyt, niin monta lapsen kyyneltä on ihmisen pahuuden tähden vuodatettu. Maa kärsii, eläimet ja linnut hukkuvat ihmisen pahuuden tähden. Jumala on kuullut ne itkut. Jumala on nähnyt senkin mitä maallinen oikeus ei ole havainnut tai minkä edessä se on ollut voimaton. Tuomiopäivä on suuri kohdalleen asettamisen päivä, jolloin toteutuu se mitä Jeesus sanoi: autuaita ovat murheelliset sillä he saavat lohdutuksen. Oikeus voittaa, ja se on ilouutinen maailmalle.
Mutta silti, se päivä pelottaa meitä. Se pelottaa minua. En kestäisi silloin seisoa Hänen edessään. Kasvoni punastuvat häpeästä, kun ajattelen itseäni. On monta asiaa, joita en haluaisi näyttää kenellekään, unohtaisin vain, piilottaisin. Minua pelottaa, koska raamatusta saa sen kuvan että Jumala huomaa, päinvastoin kuin ihmiset ainakin nykyään, myös pienet asiat. Profeetta Miikan ja monen muun profeetan mukaan väärä vaaka ja liian pieni punnus oli aiheena Jumalan tuomioon. Väärä vaaka, väärin kalibroitu mittaamaan ruokatarvikkeen painoa, oli Herralle kauhistus. Tänä aikana, jolloin paljastuu suuria taloudellisia rikoksia, meitä uhkaa oikean ja väärän tajun sävysokeus. Itsekkäät ja ahneet ovat jossain tuolla, me muut olemme pikkutekijöitä. Silti Jeesus ei erotellut syntejä ja vääryyttä pieniin ja suuriin. Miksei? Niillähän on valtavat ero seurauksien suhteen. En tiedä. Mutta hän väitti, että joka on vähässä väärä, on paljossakin väärä. Pienillä vääryyksillä kovetumme tekemään suuriakin.
Pelkään myös, koska olen elämäni aikana ehtinyt sanoa jo niin paljon. Omaan tuomiooni ei tarvittaisi kenenkään ulkopuolisen sanoja. Riittää kun vain kuulisin uudelleen kaiken sen, mitä itse ole ehtinyt paheksua ja tuomita. Tavalla tai toisella olen rikkonut kaikkea tuomitsemaani. Olen tiennyt tarkkaan, mikä on hyvää ja silti tehnyt päinvastoin. En voi edes sanoa, että enhän mina tiennyt.
Requiemin teksti jatkuu:
Koston oikeudenmukainen tuomari:
suo minulle anteeksiannon lahja
ennen tilinteon päivää.
Puhkean valituksiin kuin syyllinen.
Kasvoni punastuvat häpeästä.
Armahda rukoilevaa,
Jumala.
Sinä, joka olet vapahtanut Marian
ja kuullut ryöväriä, olet antanut
minullekin toivon.
Rukoukseni eivät ole arvollisia,
mutta Sinä, joka olet hyvä,
suo armollisesti, että en pala
ikuisessa tulessa.
Voin vain tarttua sanoihin, jotka apostoli Paavali sanoo::
“Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti.” Hän jatkaa: “Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä. Kun hän nyt on vuodattamalla verensä tehnyt meidät vanhurskaiksi, hän vielä paljon varmemmin pelastaa meidät tulevalta vihalta. “
Paavali jatkaa lisää: “Eikä siinä vielä kaikki. Me saamme myös riemuita Jumalastamme, kun nyt olemme vastaanottaneet Herramme Jeesuksen Kristuksen valmistaman sovituksen.”
Onko niin, että tuomiosunnuntain sanoman paineesta kokoon kyyristynyt saakin nousta, jopa suostua iloon lahjasta, jonka Jumala hänelle suo. Ei itsensä tähden, ei omien tekojensa tähden vaan siksi, että Jumalan armosta hän saa olla sen kuninkaan lapsi, jonka eteen hän joutuu tuomiolle.
Ehkä vain ilo ja kiitollisuus on se voima jolla voimme alkaa toteuttaa sitä kutsumusta, johon päivän teksti haastaa. Että olisimme niitä, jotka saavat joskus hämmästellä: ”Herra, milloin me näimme sinut nälkäisenä ja annoimme ruokaa, milloin olit sairas ja kävimme sinua katsomassa.” Ja Jeesus vastaisi meille: ”Totisesti, kaiken minkä olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle.”
Rukoilemme, requiemin sanoin;
Muista rakas Jeesus,
että olet tullut minun tähteni.
Älä syökse minua kadotukseen
tuona päivänä.
Etsien minua olet istunut väsyneenä.
Lunastaen minut olet kärsinyt
ristin kuoleman: niin suuri vaiva
ei liene turha.
