Yhdestä asiasta olen Päivi Räsäsen kanssa samaa mieltä. Avioliitto on käsite, jolla viitataan miehen ja naisen väliseen sitoutuneeseen suhteeseen. Minäkin haluaisin säilyttää vakiintuneen sanan entisellään, kaappaamatta sitä uuteen käyttöön. Enkä soisi näkeväni oman puolueeni ajamassa kirkkoa nurkkaan muuttamaan vuosituhantista opetustaan avioliitosta. Kyllä me saamme oikeutta maahan muullakin tavoin.
Mutta oikeutta pitää saada. Kaikki homoseksuaalien kokemat sortoelementit on syytä laista poistaa. Niin työhausta, sukunimestä kuin adoptiostakin. Ehkä olisi puhuttava parisuhdelaista avioliittolain sijaan.
Paljosta olen Räsäsen kanssa sitten erikin mieltä. Pohjimmiltaan on kyse siitä, osataanko politiikassa tehdä kantilaisittain erottelu henkilökohtaisen moraalin ja lain välillä. On kysyttävä mitä kristillisen maailmankatsomuksen pohjalta voi edellyttää niiltä, jotka eivät sitä katsomusta kokonaisuudessaan jaa. Kristillisiä arvoja kannattaa vaalia – mutta voiko niitä vaatia?
Abortti on yksi esimerkki. Olen tavannut maailmalla lukuisia raiskattuja naisia, sillä se on yksi sodankäynnin yleistyvä muoto. Siinä yhteydessä olen miettinyt, miten itse toimisin, jos tuo tragedia osuisi omalle kohdalle ja seurauksena olisi raskaus.
En tiedä. Mutta vaikka itse päätyisinkin pro life -hengessä suojelemaan sikiötä, en edes kuvittele, että voisin vaatia samaa asennetta joltakulta toiselta. Puolustaisin uhrin oikeutta aborttiin aina. Eihän ole mitään takuita, että raiskatulla uhrilla riittäisi uskoa, toivoa ja rakkautta.
Räsänen ei soisi aborttia edes raiskaustapauksessa. Hän priorisoi sikiön oikeudet uhrin oikeuksien edelle periaatteella ”rikoksesta ei saa seurata lisää rikoksia”. Eettinen periaate kuulostaa oikealta teoriassa, mutta voiko sen ikinä sanoa, jos on tavannut uhrin?
Homokeskustelussa on hieman sama asetelma. On aivan eri asia paukuttaa teoriaa kuin puhua elävistä ihmisistä. Kun olin aikoinani KD:n puoluesihteeri, ehdotin, että KD:n eduskuntaryhmä tekisi vierailun Setaan. En odottanut kannan muuttuvan mutta uskoin, että tavassa puhua jokin muuttuisi. Jokainen, jonka lapsi tai lapsen paras kaveri on homo, tunnistaa sävyeron. Ryhmä ei innostunut ehdotuksesta.
Georg Henrik von Wright totesi aikoinaan uskonpuhdistuksesta, että se edisti elämänmuotojen maallistumista yhteiskunnassa. Siihen ei varmastikaan pyritty, mutta usein vahvat aatteelliset liikkeet heijastuvat takaisin ja synnyttävät vastaliikkeitä. Nyt jotkut esiintulot epäilemättä kärjistävät asenteita. Erityisesti kirkolle tilanne on hankala; se on repäisty keskusteluun irti omasta kontekstistaan. Lainsäädäntö on aivan eri asia kuin kirkon opetus avioliitosta, ja mielikuvia sotketaan kunnolla.
Mitä hyvä yhteiskunnallinen keskustelu tarkoittaa, sitä on syytä miettiä viimeisten viikkojen tapahtumien valossa. Voltaire sanoi sopivan neuvon kaikille: ”Olen eri mieltä kanssasi ja ajattelen sinun olevan täysin väärässä, mutta puolustan oikeuttasi olla sitä vaikka hengelläni.” Kun muistelee molempien leirien ylilyöntejä, tulee tunne, että ahdas liberalismi on tästä yhtä kaukana kaukana kuin tiukka konservatiivisuuskin.
