Taannoin eräs kotisivujeni kävijä kysyi, miten määrittelen ihmisoikeudet. Olin jo tarttumassa toimeen, kunnes sain vapauttavan ja työtä säästävän oivalluksen. Nimenomaan sitä ei pidä tehdä.
Minun määritelmälläni ei ole mitään väliä.
Ihmisoikeuksissa on kyse universaaleista oikeuksista, jotka kansainvälisten sopimusten nojalla kuuluvat kaikille. Jos ne olisivat omia määritelmiäni, ne eivät pätisi kotioveni ulkopuolella. Ihmisoikeuksien kauneus on juuri siinä, että ne ovat yhteisiä ja velvoittavat. Tästä velvoituksesta on vain pidettävä tiukasti kiinni.
Tällä viikolla vieraanani Euroopan parlamentissa on Pakistanin maan historian ensimmäinen vähemmistöministeri Shahbaz Bhatti. Tapasin hänet ensimmäisen kerran Lontoossa 2005 ex-pääministeri Benazir Bhutton kotona. Bhutton tärkeimpiä teemoja oli suvaitsevaisen Pakistanin rakentaminen: ”Haluan Pakistanin, jossa hindu voi mennä temppeliin, kristitty kirkkoon, juutalainen synagogaan, muslimi moskeijaan – kenenkään tarvitsematta pelätä”, Bhutto sanoi.
Bhatti toimi tuolloin Pakistanin suurimman uskonnollisia vähemmistöjä puolustavan järjestön puheenjohtajana, ja hänen työnsä oli päivittäistä riitelyä viranomaisten kanssa vähemmistöjen oikeuksista. Se oli hätiin rientämistä, kun raiskattua naista odotti kuolemantuomio haureudesta. Se oli sairaalaan menoa satojen kilometrien päähän, kun raiskattua pikkulasta ei huolittu hoitoon vaikutusvaltaisen raiskaajan pelossa.
Tapasin itsekin tuon lapsen muutama vuosi Pakistanissa. Tyttö oli tuolloin 4-vuotias. Takana oli kuusi leikkausta, ja tieto siitä että hänestä ei voi koskaan tulla äitiä. Hänet oli raiskattu 2-vuotiaana kostoksi siitä, ettei hänen isänsä kääntynyt muslimiksi.
Suurin osa muslimeista on suvaitsevaisia ja rauhaa rakastavia ihmisiä, jotka kauhistuisivat kaikkea väkivaltaa uskontoon yhdistettynä. Mutta sille suvaitsevaisuudelle pitää raivata kulttuurista tilaa ja karsia laista ne elementit, joita ääriryhmät käyttävät toistuvasti hyväkseen.
Vuonna 2008 Shahbaz Bhatti nimitettiin Pakistanin ensimmäiseksi vähemmistöministeriksi. Vuosi sitten hän sai läpi lain joka velvoittaa takaamaan kaikille vähemmistöille pääsyn julkisiin virkoihin. Maan buddhalaisille, hinduille, kristityille ja muille on merkittävä muutos, että opettaja, sairaanhoitaja tai poliisi voi olla yksi heistä.
Vähemmistöjen puolustusmittelöissä Bhatti on joutunut usean murhayrityksen kohteeksi. Hän on ollut piikki radikaalien ja talebanien lihassa.
Bhatti myös uskoo itse, että jonakin päivänä luoti osuu maaliinsa ja hänen työnsä on tehty. Mutta sillä välin hän haluaa muuttaa sortavia lakeja. ”Kun minä kuolen niin lait jäävät, ja ne pelastavat ihmishenkiä”, hän sanoi.
Siinä on olennainen sanottu. Siihen tiivistyy myös monen kehittyvän demokratian haaste. Demokratian peruskysymys on, onnistutaanko luomaan lakeja ja instituutioita, koska vakaus, rauha ja menestys perustuvat niihin.
Kehitysmaissa ollaan kyllä hyviä taistelemaan itsenäisyydestä mutta huonoja säilyttämään se. Usein ne sortuvat samaan korruptioon, jota ne nousivat vastustamaan. Usein myös liikkeelle panevana voimana on karismaattinen johtaja, jota innolla seurataan. Mutta jos valta turmelee johtajan, on kierre valmis.
Siinä missä karismaattiset johtajat katoavat tai korruptoituvat, instituutiot säilyvät. Niiden olisi paras olla terveitä.
Siksi kannatan hartaasti kaikkea näennäisen tylsää: demokratiaa, kansainvälisiä sopimuksia, sitoumuksia, instituutioita ja äänestämistä. Se on jännittävää ja se on erittäin kaunista.
.
