Kreikan talouskriisi on vienyt meidät ahdinkoon, jota mikään puolue ei olisi hallituskaudelleen vaalinalusvuonna toivonut. On otettava poliittinen vastuu päätöksistä, eikä yksikään vaihtoehto ei ole miellyttävä. Monet sanovat, että joudumme valitsemaan ruton ja koleran väliltä, ja ranskalaiset taitavat sanoa sen vieläkin maaläheisemmin.
Komission entinen puheenjohtaja Jacques Delors on tunnustanut, että Kreikan mukaan ottaminen EU:hun on hänen uransa suurin virhe. Hän lisäsi, että Kreikan tapaus on ainoa, jossa neuvosto jyräsi komission kielteisen kannan ja hyväksyi Kreikan jäseneksi 1981. Kaikkea muuta kuin kypsä maa jatkoi ikiaikaista traditiotaan hengen ja aineen erottamisesta, aineen tappioksi.
Nyt seuraukset keikuttavat meidän kaikkien yhteistä venettä. Suomeksi kyse on ollut valehtelusta.
Haluaisin kovasti ymmärtää reaalipolitiikan päälle ja haluaisin tukea niitä, jotka haluavat maltillisella ja rauhoittavalla politiikalla ratkaista kriisin: euroalueen myöntämällä lainalla vältettäisiin paniikkia, rauhoitettaisiin tilanne, estettäisiin pelätty dominoefekti, eurooppalaisten pankkien kaatuminen.
Sen strategian taustaoletus on kuitenkin optimistinen: että tämä jäisi tähän ja että euroalueen rakenne olisi muuten perusterve. En ole siitä enää varma. Parhaan kysymyksen on esittänyt Sixten Korkman: onko euroalueessa valuvika?
Harva Brysselissä uskoo vakavissaan, että Kreikka pystyy maksamaan lainan takaisin sovitulla aikataululla – tai edes koskaan. Jos ei tämä paina mieltä, ei sitten mikään. Ja kuitenkin: kreikkalaisen Alpha-pankin pääekonomistin mukaan valtion omistukset riittäisivät reippaasti kattamaan velan, jos maa suostuisi hallitulla privatisoinnilla luopumaan vanhakantaisista neuvostomallisista omistuksistaan. Valtion omistusosuudet Ateenan pörssin yhtiöissä ovat yhdeksän miljardia euroa, ja valtionyhtiöiden kiinteistöissä on kiinni jopa 300 miljardia euroa.
Politiikassa pitää olla kyse paitsi pragmaattisesta realismista, myös moraalista. Tehtyjen suurten päätösten tulisi paitsi olla järkeviä ja maltillisia, myös vastata kansalaisten käsitystä oikeasta ja väärästä. Jos moraalinen perusta puuttuu, rakennetaan hiekalle.
Jälkimmäinen ehto ei taida nyt toteutua. Jos Kreikkaa olisi kohdannut jokin ankara vastoinkäyminen, valtava luonnonkatastrofi tai onnettomuus, kansalaiset voisivat ymmärtää euroalueen jäsenten solidaarista uhrautuvaisuutta ottaa laina ja rientää hätiin. Mutta huono talouspolitiikka, huijaamiseen perustuva yli varojen eläminen ja harmaan talouden sietäminen ei sitä ole. Tarinan moraalinen opetus olisi erittäin huono, vaikkakin voisimme perustella että pelastamme täten itse itsemme. Mutta sitäkään emme tiedä.
Jos kansakunta menettää uskon politiikan oikeudenmukaisuuteen, menetetään myös motivaatio rakentaa hyvinvointia ja puhaltaa yhteiseen hiileen. Sen hinta on valtava, myös rahassa mitattuna. Tämä kaikki ei ole mitenkään erillään siitä, miten poliittinen luottamus muodostuu tai rahaliiton uskottavuus ansaitaan.
