Näin minusta tuli EIJA-RIITTA
-Ihme että minusta tuli poliitikko, sanoo Eija-Riitta Korhola, joka poti nuorena esiintymiskauhua.
-Politiikkaan liittyy paljon vastenmielistä ilkeilyä.
Joskus ihmettelen kuinka edes päädyin poliitikkaan, sillä en ole esiintyjä vaan tarkkailija, joka mieluiten seurailisi asioita sivusta. Katselen aikani ja haluan tahdistua ennen kuin sanon mitään. Ex-kollegani Alex Stubb sanoi kerran tyypilliseksi Eikulle, että hän tarkkailee ja pitkän illallisen lopuksi avaa suun ja esittä mieleen jäävimmän synteesin illan teemasta.
Näin minusta tuli EIJA-RIITTA
-Ihme että minusta tuli poliitikko, sanoo Eija-Riitta Korhola, joka poti nuorena esiintymiskauhua. -Politiikkaan liittyy paljon vastenmielistä ilkeilyä.
Eija-Riitta Korhola viihtyy nahoissaan, varsinkin kun viime vuosi oli täyttä juhlaa.
-Täytin itse viisikymmentä, ja esikoiseni tanssi häitään, hän kertoo.
Nyt nautin huurteisten puiden kauneudesta, niin että vatsaan sattuu. Talvi on kaikkialla erityisen kylmä nyt, ja Brysselissäkin on ollut lumisia päiviä. Strasbourgissa ja Brysselissä työskentelevän mepin ja kokoomuksen varapuheenjohtajan mielestä lumisen Helsingin postikorttimaista kauneutta ei kuitenkaan voita mikään.
Kylmässä Brysselissä Korholaa innostaa ilmastopolitiikassa tapahtuva uudelleenarviointi. Toinen innostuksen aihe on työ ihmisoikeuksien ja kriisinhallinnan parissa.
Korhola sanoo, ettei nauti esilläolosta, mutta julkisuus on välttämätön ehto sille, että hän pääsee tekemään vaalien jälkeen ”hyviä juttuja”. – Blogikulttuuri sopii hyvin minunlaiselleni poliitikolle, joka ujostelee esilläoloa mutta ei mielipiteitään, hän sanoo. Ahkera blogikirjoittaja pitää nimetöntä nettikulttuuria Suomen kansan moraalisena tuhoajana. – Niin rumaa tekstiä tämä jengi oksentaa nimettömyyden suojasta. Eihän se kohdettaan likaa, mutta sanojensa sielun se turmelee.
1. UJO TARKKAILIJA
Joskus ihmettelen kuinka edes päädyin poliitikkaan, sillä en ole esiintyjä vaan tarkkailija, joka mieluiten seurailisi asioita sivusta. Katselen aikani ja haluan tahdistua ennen kuin sanon mitään. Ex-kollegani Alex Stubb sanoi kerran tyypilliseksi Eikulle, että hän tarkkailee ja pitkän illallisen lopuksi avaa suun ja esittä mieleen jäävimmän synteesin illan teemasta.
Jos olisin 15-vuotiaana kuullut, että tartun joskus torilla mikrofoniin ja pidän ohikulkijoille puheen, olisin todennut vision henkilökohtaiseksi helvetiksi. Jännitin jo nuorena esiintymistä -huilunsoitonkin lopetin tutkintokammon vuoksi. Toisaalta lauloin bändissä.
Esiintymiskauhuni liittyy pariin lapsuudensattumukseen: olen kerran unohtanut kouluun mennessä hameen kotiin ja toisen kerran nolannut itseni näyttämöllä. Lauloin 9-vuotiaana koulun juhlassa kehtolaulun yksin. Pidin sylissäni nukkea, jolta irtosi pää juuri ennen kuin aloin laulaa. Pää putosi korokkeelta ja pomppi pitkin keskikäytävää, kunnes eräs opettaja otti ja survaisi sen paikalleen. Oppilaat hirnuivat naurusta, kun lauloin ruusunpunaisena ja vapisevalla äänellä kehtolauluni. Häpesin esitystäni koko hiihtoloman, sängyssä. Taisin sairastua häpeästä.
2. LASKELMOIMATTOMUUS
Laskelmoimattomuus on ainoa selitys omituiselle toiminnalleni. Toimin usein itseäni vastaan, olen mielipiteineni oikeassa väärään aikaan. Myöhemmin se olisi fiksumpaa – mutta ei enää aitoa.
Kerran eräs ystävä kysyi minulta, olenko rehellinen. Vastasin, että eikö se näy haikeasta katseesta. Kuvittelen, että hyvässä poliitikossa on melankolinen sivuväre. Se nousee tietoisuudesta, että oikein valituilla sanoilla voisi ostaa tuonkin puolelleen -mutta kun ei tahdo. Mielummin pitää linjansa, vaika tappiokseen.
Kaikki muodollinen puhe, kohteliaskin, väsyttää ja kyllästyttää. Kokkareilla minulla ei ole ongelmaa, koska nautin ihmisten tarkkailemisesta enkä yhtään kiusaannu siitä, jos minulla ei ole keskustelukumppania tai jos minua tuijotetaan. Minähän siellä olen katsomassa muita!
3. UTELIAISUUS
Rakastan ottaa selville asioita, joista puhun. Poliittisia pyöreyksiä ja arvausleikkejä en siedä yhtään – tieto on valtaa, luulo ei. Olen utelias myös ihmisten suhteen.
Kiinnostavat persoonallisuudet ja erityisesti hyvä itseilmaisu kiehtoo aina. Kai kerään tarinoita. Ja aika paljon niitä onkin. Kuvittelen – saa nähdä toteutuuko mutta pidän ajatusta realistisena – että politiikan jälkeen elän toisen elämän. Kirjoitan kaiken ulos. Käyn lenkillä, saunassa, kirkossa, ja tanssin. Se olisi unelmieni elämäntapa.
Olin aiemmin kehitysyhteistyöalalla ja ihmisiä kuunnellessani oppinut erottamaan, kuka on oikeasti käynyt kehitysmaissa ja tuntee asioita, ja kuka puhuu enemmän lämpimikseen. Kun jouduin äkisti politiikkaan, tajusin tietenkin tilanteeni: minusta luultavasti kuuluu läpi sama kokemattomuus. Päätin heti, että ei kannata teeskennellä että osaa asiat, kun ei kokematon voi osata. Energiaa ei kulu teeskentelyyn, ja oppiminen on paljon nopeampaa silloin. Se oli elämäni hyviä päätöksiä. Asioihin ei ole oikotietä, eikä kovaa työtä korvaa mikään.
Brysselissä elämäni on pelkää työtä ja lenkkeilyä, ja nautinnoista raflaavin on vaahtokylpy. Suomessa maaseutukotini rauhoittaa minut toisenlaiseen elämään. Maaseudun torpassa minusta nousee esiin mietiskelevä kynttilöidensytyttäjä joka voi todella käyttää tunnin lyhtyjen sytyttelyyn ja sitten tuijottaa niitä viisi tuntia.
4. VAUHTIA JA JÄNNITYSTÄ RAKASTAVA SEIKKAILIJA
Nuorena en edes tiennyt miltä pelon tunne tuntuu. Mikään määrä riskejä tai vauhtia ei ollut liikaa, eikä mikään tuuli purjehtiessa liian kova. Laskuvarjohyppy oli vastaus unelmiini, kunnes toisen lapsen jälkeen tein viisiviikkoisen vauvan äitinä äkkipäätöksen lopettaa. Se oli ensimmäinen hyppy synnytyksen jälkeen ja katselin taivaalta pientä vauvaani Raakelia, joka näkyi pisteenä. Yhtäkkiä äidinvaisto syrjäytti hyppyvietin. Olen jäljestäpäin onnitellut itseäni siitä, että osasin lopettaa ajoissa – vältin juuri sen kohtalokkaan virhehypyn. Ja mikä estää vanhempana, jos harrastus ei enää huoleta lähimmäisiä?
Pitkään aikaan en ole haikaillut mitään benjihyppyjä matkojeni iloksi – ne ovat olleet ihan tarpeeksi jännittäviä muutenkin. Extremeä ovat olosuhteet. Syksyllä olin valtiovieraana Pakistanissa. Yksitoista turvamiestä, neljä konepistoolit esillä koko ajan – mutta samalla viikolla siellä räjähtikin, ja sata kuoli.
5.MIEHEN AIVOT NAISEN RUUMIISSA?
Olen Lahden poikalyseon ensimmäistä naisvuosikertaa ja viihdyin hyvin poikakoulun ilmapiirissä. Joskus olen miettinyt löytyykö aivojen rakenteesta syy siihen, että huomaan usein miesten keskustelunaiheet läheisemmiksi tai koen miehet selkeämmiksi ja helpommiksi. Miehistä ei tarvitse arpoa, he sanovat suoraan mistä on kyse. Naisista joskus ihmettelen itsekin, että kuka meistä ottaa selvän. Minulla on muutama todella läheinen ja rakas naisystävä, mutta muuten ystäväpiirissä taitaa olla enemmän miesväkeä. Nuorempana tein tällaisesta ongelman, mutta nykyään en ollenkaan. Elämä on lyhyt: itsensä kanssa on hyvä hankkiutua hyviin väleihin ja hyväksyä persoonansa sellaisena hybridinä kuin on.
Terapeutti luokittelisi minut oikopäätä rationalistiksi. Väitteet pitää perustella eikä vain sinne päin. Tajuan ettei se ole pelkkä vahvuus.
Tunnetuista naisista arvostan Anna-Maija Raittilaa ja Ritva Oksasta. Molemmat tunnen, ja Ritva on minulle kuin rakas isosisko. Meillä on ikäeroa yhtä päivää vaille 20 vuotta.
Miehissä polveni saa veteläksi yhdistelmä iloa, älyä ja hyvyyttä tarkkanäköisyyteen yhdistettynä.
Seksuaalisesti olen kuitenkin yksiselitteinen: vain vastakkainen sukupuoli kiinnostaa fyysisesti.
6. HERKKÄ
Minulla on outo piirre. Tiedän kiusallisen usein mitä ihmiset aikovat sanoa ja tehdä, arvaan heidän tulevat siirtonsa, myös politiikassa. On joskus raskastakin astua huoneeseen ja lukea ihmisiä. Harvoin tietenkään näytän sen. Tenteissä arvasin noin 95%:sesti mitä tentaattori kysyy, ja pienten lasten opiskelevana äitinä säästin aikaa kun luin lähinnä tärpit. Olen kuitenkin varma, ettei piirre ole yliluonnollinen – se on vain voimakas kyky rationaaliseen empatiaan. Osaan helposti asettua toisen ihmisen asemaan ja ennakoida mielenliikkeitä.
Itken ja liikutun helposti, enkä edes nolostele sitä. Annan kyynelten valua, nautin siitä että tällainen lahja ihmisellä on. Maailmassa on niin paljon kaunista, mikä itkettää. Ja sitten on paljon surullista, mikä itkettää. Afrikassa olen käynyt monta kertaa, siitä on tullut jo arkinen paikka. Afrikassa eniten harmittaa se, että se on upea maanosa, jota Kiina kolonialisoi ja riistää täyttä päätä. Emme me eurooppalaiset sieltä sitä varten aikoinaan poistuneet. Heidänhän piti saada itsenäisyys ja ne rikkaudet itselleen.
7. NEUVOTTELIJA, SOVITTELIJA
En ole mielestäni hyvä poliitikko, jos small talk on mittapuuna. Kaikki muodollinen puhe, kohteliaskin, väsyttää ja kyllästyttää.
Jos minulla mitään lahjoja on, ne liittyvät neuvotteluihin tai kriisien sovitteluun ja ongelmatilanteiden analyysiin ja purkuun. Oivallan nopeasti olennaisen ja osaan pukea sen sanoiksi: ihmiset riemastuvat, helpottuvat – tästäkö olikin kyse. Tätä taitoa olen harjoittanut kriisinhallintaan ja vähemmistöjen ongelmiin keskittyvän ihmisoikeusjärjestön puheenjohtajana. Teemme yhteistyötä eri hallitusten kanssa, ja se työ innostaa minua. En osaa kuvitella roolia, jossa voisin olla hyödyksi enemmän kuin tässä. Jos voi vähentää kärsimystä, se hipoo jo elämän tarkoitusta.
Paraikaa teen yhteistyötä esimerkiksi Pakistanin hallituksen kanssa. Kaikki tietävät ettei terrorismin vastaista sotaa asein voiteta. Niitä muita keinoja on otettava käyttöön ruohonjuuritasolla, jossa Talebanit rekrytoivat kouluttamattomat ja työttömät nuoret itsemurhapommittajiksi. Jos onnistumme projektissa, jossa olen mukana, se on hienoa. Ensi viikolla matkustan Washingtoniin Pakistanin vähemmistöministerin kanssa ja tapaamme johtavia poliitikkoja siellä.
8. URHEILU
Nuorena olin mukavuudenhaluinen urheilutuntien lintsari ja rimanalittaja paitsi silloin kun pelattiin korista. Ainoan hiihtokilpailulusikkani sain mummolan mailla, jossa olin sarjani ainoa osallistujakin. Hiihtämään menin vain saadakseni pullon lämmintä Viri-kaakaota ja munkin. Pitkään väitin, ettei juokseminen ole minua varten, koska rintaan pistää ja tulee huono olo. Nykyään en voisi olla kauempana tästä tytöstä – ja olen onnellinen siitä. Olen hyvässä kunnossa, vahvempi kuin miltä näytän. Juoksen ja käyn salilla. Jos jalat kipeytyisivät enkä voisi juosta, siirtyisin vesijuoksuun tai crosstrainingiin. Nyt uskon, että aina löytyy jotain, jolla voi haastaa itsensä hikeen. Hiki lienee parasta psyykenlääkettä maailmassa. Politiikan jälkeen alan tanssia. Menen kursseille ja opettelen tanssimaan hyvin. Nautin siitä nytkin mutta olen osaamaton. Mutta ehkä joskus tanssin kuin Terho Pursiainen konsanaan!
9. PYHÄT SALAISUUDET
Tähän liittyy kuitenkin minun tärkein psyykenlääkkeeni. Uskon ja armon maailma on se, jolle olen velkaa kaiken. En edes yritä uskotella muuta. Olen herkkä ihminen joka ei periaatteessa sopisi ollenkaan politiikan puolelle, sillä tähän liittyy paljon vastenmielistä, koulukiusaamiseen verrattavaa ilkeilyä. Ylireagoin silloin helposti itseeni kohdistuvaan kritiikkiin, ja lopulta jäisi vaihtoehdot: 1) rakenna suojamuuri, jolloin tulet etäiseksi tai 2) kovetu, jolloin tulet kylmäksi tai 3) ota vastaan iskut, kosta ja tule katkeraksi ämmäksi. Näiden vaihtoehtojen äärellä masentuisi ja kiroaisi ammattinsa. Ja sitten on riemu jos tuskaa tunnettuaan löytääkin suihkun jonka alla saa huuhtoa kaiken pois ja johon verrattuna kaikki ilkeys on yhdentekevää. Voi antaa anteeksi. Voi saada anteeksi. Armo on kuin vuode jolle saa heittäytyä. Siinä levätessä kuulen: Hengitä vapaasti. Älä koskaan hylkää itseäsi. Älä kysy toisilta lupaa olemassaolollesi, äläkä anna kenenkään toisen olla tietävinään, kuka olet ja mistä sinussa oikeasti on kysymys. Älä myöskään itse tiedä sitä liian varhain – jotta et muuttuisi itsellesi tylsäksi. Naura itsellesi. Rakasta intohimoisesti ja sydän auki, niin sinuun ei voi kyllästyä.
Olen Jeesukseen uskova kristitty, ja kirkosta olen löytänyt tämän maailman. Puhun siitä mediassa varoen, koska pyhiä salaisuuksia ei tule banalisoida. Mutta puhun häpeämättä, sillä ei rakkautta voi hävetä.
10. KAUNEUS JA TYYLI
Rakastan kauniita asioita ja tulen rumasta ankeudesta haikeaksi – se on ikään kuin haaskattu mahdollisuus tai ei-sana Luojalle. Mutta on tarpeen korostaa, ettei kauneudenkaipuulla ja tyylillä ole mitään tekemistä rahan kanssa. Elämäni kauneimman ja harmonisimman asuinyhteisön olen varmaan nähnyt Intiassa köyhällä maaseudulla – ruohokattoiset savitalot olivat täydelliset. Huomasin jo nuorena tämän, että ympäristö vaikuttaa minuun voimakkaasti ja tulen alakuloiseksi rumista tiloista tai taloista. Kauniista kuvista saa voimaa. Ihmisistä etsin aina itse kunkin kauniita kohtia, joissa silmiä lepuutan. (Tapasin kerran Nepalissa pitkään olleen lähetyssaarnaajan, josta tuli ystäväni, sillä hänellä oli sama kiilto silmissään. Häneltä opin tasapainoisen moton, joka oli elämässä testattu: kärsimystä ei voi ohittaa ja ilman kauneutta ei voi elää. )
Sisäinen kauneus on vaikea kysymys, olen vähän kriittinen sille meidän kulttuurissa. Tällaisen kommentointi on harvoissa käsissä. Missi sanomassa, että vain sisäinen kauneus on tärkeää. Optiomiljonääri sanomassa, ettei raha ratkaise. Valkoihoinen sanomassa, ettei värillä ole väliä. Onnistuneesti laihduttanut hehkuttamassa, ettei onni ole kiloista kiinni. Ja niin edelleen. Arvostusten rajoja saavat venytellä ne, jotka tekevät sen hyväosaisuudestaan käsin. Toisesta suunnasta puhuvia pidettäisiin röyhkeinä tai katkeroituneina.
Jos et usko, tee ajatusleikki. Laita tilalle harmaahiiri, velkainen, somali, läski, niin huomaat kuinka harvoissa käsissä yhteisön arvonmuodostus lopulta on. Yhtä ilmeistä on se, etteivät arvot tunnu lausutuista myönnytyksistä huolimatta muuttuvan piiruakaan. Merkillisellä tavalla ääneenlausuttu vain vahvistaa niitä asenteita, joita vastaan se on asettuvinaan. Näennäinen kriittisyys kovia arvoja kohtaan luo illuusion pehmeistä arvoista: kaikki on hyvin. Arvostelukyky ja omatunto saavat kääntää kylkeään ja jatkaa syvää unta.
ÄITI – tämä on asia joka muutti minua eniten, ja rakastan sitä muutosta. Olen kiitollinen miehelle, joka sai sen aikaan, ja lapsille jotka kouluttivat minusta hellän äidin. Ja Jumalalle joka antoi kaiken. Olin hyvä pienten lasten emo, aina huumaantuneen kiitollinen ja pidin lapsia pyhinä ihmeinä, en itsestäänselvyyksinä.
Vaikka olin kuinka lasten sairastelusta rasittunut ja unenpuutteen väsyttämä kotiäiti, en koskaan rasittunut suhteessa lapsiin. Heitä pidin ihmeenä ja voimanlähteenä – olimme samalla puolella taistelemassa kärsimystä ja kipua vastaan. Pelkään kuitenkin, että olen paljon huonompi isojen lasten äiti – mutta haluan oppia.
Tietysti teini-ikäisillä on se luonnollinen vaihe, että hetkeksi kylmennytään ja etäännytään. Mutta sen takana on paljon rakkautta ja kaipausta – ei pidä unohtaa rakasta ihmistä sieltä kaiken uhon ja tahtojen taistelun takaa.
Oma äitini on niin rakas ja niin hellä ja hyvä, että menin hetkeksi paniikkiin, kun minusta tuli äiti. Esikuva oli niin huikaiseva. Lisäksi minulla oli outoja käsityksiä, siitä millainen äidin pitää olla. Kun Reeta oli parikuinen vauva, menin ensi kerran konserttiin ja vihelsin siellä lujaa (en tiedä ketään, joka viheltää kovempaa kuin minä) – ja yhtäkkiä jähmetyin: ai niin, olen äiti, eihän äidit vihellä. Sitten aloin nauraa. kun tajusin että minulla voi olla koko joukko ahdistavia muotteja päässäni siitä mitä äidit tekevät ja varsinkaan eivät tee. Päätin siinä konsertissa, että tästä lähtien päätän itse mitä äidit tekevät – ja nyt ne viheltävät.
