Strassimatkat
"Aivan aluksi haluaisin" on jo kulunut fraasi, mutta nyt kovin paikallaan; haluaisin siis todeta, että olen pahoillani siitä, että blokinkirjoitustaukoni venähti suunnitellusta yhdestä kuukaudesta neljään. Tosin en tiedä onko kukaan (muut kuin rakkaat vanhempani) huomanneet, että kirjallinen ulosantini tyrehtyi ja toisaalta neljän kuukauden näin nopea kuluminen vain tarkoittanee sitä, että kohta on taas kesä. Näin ollen ei kun uutta tarinaa kehiin, ja tästä lähtien tiiviimmällä otteella.
Syksy on ollut mukava. Outin kanssa olemme jatkaneet siitä mihin kesällä jäimme ja tiimissämme on myös uusi jäsen, harjoittelijamme Francis McGowan. Francis, tuo irlantilainen tuikkiva tähtemme Suomen poliittisella taivaalla onkin ollut mainio lisä toimistoomme, ei pelkästään mukavuutensa ansiosta vaan myös tehokkuutensa. Hänet tunnetaankin Parlamentissa yleisesti nimellä "Fran-the-Man". Orastavan lisähaasteen Fran on kuitenkin mukanaan tuonut; Eija-Riitan kryptologisen käsialan lisäksi saamme nykyään Outin kanssa myös arvuutella mitä meille tuttua englanninkielistä sanaa tämä vahvistuksemme puhuessaan tavoittelee.
Ensi viikolla onkin taas Strassi, noin 40-45:s kerta minulle ja jos lyhyt matikkani sallii, uskoisin sen olevan 124:s Eija-Riitalle. Strassimatkat ovat ehdottomasti olleet yksi Parlamenttielämäni kohokohdista, ja siitä suuret kiitokset voin osoittaa nykyisin arvovaltaiselle Ulkoministerillemme ja hänen vanhalle avustajatiimilleen. Kun viimeksi ajelin yksin autolla tuon 430 km matkan, niin melkein kyynelsilmissä nauroin itsekseni kaikkia juttuja ja kommelluksia noilta matkoiltamme. "Ai niin, tässä tapahtui sitä ja tätä, tässä taas Alex pirahti totaalisesti, tässä taas….", kerrassaan upeita keikkoja. Alexin ex-assareiden kanssa haikeina usein muistelemme noita matkoja ja taitaa Alexkin olla kätkenyt nuo reissut sydämeensä. Ja jos koskaan, niin noilla matkoilla perinteitä ja tapoja kunnioitettiin.
Matkat alkoivat aina pienellä junasiirtymisellä Genval:iin, jossa Alex meitä kärsimättömänä jo odottikin. Delegaatiomme vaihteli niin, että Alexilta oli aina kaksi avustajaa (vuosien saatossa oli Lauri, Tero, Jani, Tuomas, Ruso, Titta, Heli, Kiti jne.) ja minä ulkojäsenenä. Ensin oli pysähdys lehtikaupan kohdalla, josta mukaan päivän brittilehdet, kevyt kokikset ja red bullit. Tehtävänjako oli selvä; minä ajoin, Alex pelkääjän paikalla ja pojat takapenkillä. Ensimmäiset 10 km juteltiin pois viikonlopun tapahtumat ja Alex ukkomiehenä kärkkyi mehevimpiä juttuja, ja niitä toki väritettiin puolin ja toisin.
Tämän jälkeen alkoi Stubbin mobiilitoimisto myllyttää. Siinä ajaessani autossa läpi käytiin kutsut, kalenteri, kokoukset, blogit, kolumnit ja artikkelit, tulevan viikon tavoitteet ja edellisen viikon tapahtumat. Usein "kirjoitettiin" kolumnia, eli Alex saneli, kaikki yhdessä heitimme ajatuksia ilmaan ja pojat takapenkillä näpyttelivät. Tämä intensiivinen vaihe kesti n. kaksi tuntia ennen kuin saavuimme Luxembourgiin ja tankkaukselle perushuoltoasemallemme. Sitten parikymmentä kilometriä Luxissa keveitä jutellen ja Ranskan puolelle. Tässä kohdin aina muistelimme sitä kertaa kun Ruso oli kuskina ja siinä jotain tarinaa kertoessaan ajoi vahingossa "hyppysellisen" ylinopeutta tullista läpi, 10km/h nopeusrajoitus jäi sillä kertaa joiltain osin noudattamatta. Taisi ranskanpojalla mennä kahvit väärään kurkkuun kun suomalaisdelegaatio saapui!
Ranskassa aina ja joka kerta pysähdyimme ensimmäisen kylän, Thionvillen, McDonaldsiin. Tämän kulinarisen pyhätön löysimme ensimmäisellä matkallamme, kun kyselimme ohi kulkevalta herrasmieheltä, mistä löytyisivät lähimmät kultaiset kirjaimet. Sen jälkeen kävimme siellä orjallisesti, sillä halusimme näin tukea ranskalaisia maataloustuotteita kun kerran maassa olimme. Menu oli useimmiten sama: Alexille aristokraattihampurilainen (salaatti ja pari hampurilaispihviä, ilman sämpylöitä ja toki haarukalla ja veitsellä) ja minulle perusannokseni hampurilainen, kaksi juustohampurilaista, big mac, kevyt kokis, kahvi ja hyvänä päivänä suklaamuffinssi. Mäkkäristä lähtiessämme aina muistelimme kertaa, jolloin Alexin auto oli 2 päivää vanha ja avustajansa Jani katsoi parhaakseen kaataa takapenkillä syliinsä kokikset ja ranskalaiset. Naarasleijona pesuettaan suojellessaan olisi ollut paperia Alexin "innostuksen" rinnalla.
Jos kuski ei vaihtunut, alkoi mobiilitoimisto tykittää taas. Vierelläni ahmittiin direktiivejä, muistioita ja maileja non-stoppina. Yhden kerran tosin muistan, että Alex sanoi nyt ottavansa 15 minuutin nokoset ja laittoi toki herätyksen 15min päästä soimaan. Tämä tosin taisi kuitenkin olla paluumatkalla.
Aivan suurinta iloa meille avustajille tuotti Alexin puhelut, jotka katkeilivat aina maiden rajoja ylittäessämme tai kun 100km ennen Strasbourgia laskeudumme vuorten välistä alas Elsassin laaksoon. Mikään ei ollut hauskempaa kuin väkevät reaktiot puheluiden mennessä poikki ja aina kun nämä kriittiset paikat olivat tulossa, toivoimme kovasti puhelua. Ja jos puhelua ei tullut, imitoimme ja näyttelimme sen Alexin iloksi itse.
Viimeiset vajaat 100km menivät rutiinilla. Kohokohtina mainittakoon loiva kaarre, jossa vauhtia on usein tuo sallittu 130km/h. Tämä kuitenkin tuntui matkanjohtajastamme usein liian kovalta ja me kaikki osasimmekin näyttää yhtä aikaa käsillämme, että "hiljempaa hiljempaa". Joskus Alex taisi unohtaa tuon spontaanin reaktionsa, mutta tunnusti kuitenkin ajatelleensa, että liian kovaa mennään. Muistan myös kerran Alexin maininneen matkan alussa, että ajaa mielellään "vikan legin" eli viimeisen jakson reissussa. Tuolloin se alkoi 70km ennen Strasbourgia, kun pysähdyimme huoltoasemalla… no, totuuden nimissä usein jaoimme ajovastuita niin, että kaikki olivat tyytyväisiä. Alex ehkä tyytyväisin.
Tässä vaiheessa kello oli noin 13.30 iltapäivällä ja työpäivä pian alkamassa. Kun saavuimme Parlamenttiin ja ajoimme sisään parkkihalliin, osasimme jokainen sanoa yhteen ääneen "je suis depute" (olen meppi), joka oli fraasi, jolla Alex kerran korvasi velvollisuutensa näyttää kulkukorttiaan.
Nytkin tulee väkisin hymy kun näitä matkoja muistelen, ja toisaalta kaiho; tämä oli kuitenkin se alkuperäinen ja pitkäaikaisin strassiremmi, josta isänmaan hyväksi luovuimme.
Maanantaina taas siis käy matka kohti Strassia ja kuka kyydissäni onkaan, varautukoon perinteiden noudattamiseen ja tarinoihini mitä ja missä tapahtui sitä ja tätä. Taidetaanpa pysähtyä mäkkärissäkin ja miksikös en tuikkaisi Rusolle, Tuomakselle ja Alexille sieltä tekstaria. Jos yli 40:ssa kerrassa ei ehdollistu niin ei milloinkaan.
Tämä oli siis vasta matka Strassiin; voitte uskoa, että paluu neljän tiukan työpäivän jälkeisenä iltana vasta hulvaton olikin. Ja toki siihenkin kuului omat perinteensä. Mutta ne tarinat taidankin jättää mobiilitoimiston seinien sisään.
