EU:n tulisi luopua uusiutuvan energian tavoitteestaan sekä panostaa päästöjen vähentämiseen maailmanlaajuisesti, kirjoittavat Atte Korhola ja Eija-Riitta Korhola
EU ei ole tosissaan ilmastonmuutoksen torjunnassa. Jos se olisi, se ei siirtäisi päästöjä paikasta toiseen vaan suuntaisi toimet päästöjen globaalin kasvun pysäyttämiseen. Se keskittyisi ilmastonmuutoksen kannalta haastavimpaan ongelmaan eli kivihiileen ja sen käytön vähentämiseen erityisesti kehitysmaissa.
Kansainvälisen energiajärjestön IEA:n mukaan vuosina 2000?2007 kivihiilen käyttö lisääntyi maailmassa 4,8 prosenttia. Lisäys oli kolme kertaa niin suuri kuin öljynkulutuksen kasvu ja kaksi kertaa niin nopeaa kuin maakaasun käytön kasvu.
IEA ennustaa, että 40 prosenttia OECD:n ulkopuolisten maiden lähivuosikymmenien energiantarpeen lisäyksestä katetaan hiilivoimalla. Sen seurauksena yli 90 prosenttia kasvihuonekaasupäästöjen kasvusta tapahtuu kehitysmaissa.
Kiina ja Intia rakentavat parin seuraavan vuoden aikana yhteensä 850 uutta hiilivoimalaa. Euroopassa on rakenteilla ainakin 50 uutta hiilivoimalaa, pääasiassa Britanniaan ja Saksaan. Hiilellä tuotetun energian tuonti on lisääntynyt Euroopassa 40 prosenttia kymmenessä vuodessa.
Jos ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kasvu halutaan pysäyttää kriittisenä rajana pidettyyn 450 miljoonasosaan (nyt 386), tulisi kaikki kivihiilen käyttö lopettaa heti ? tai sitten kehittää keinot, joilla hiilestä voi tehdä energiaa täysin päästöttömästi. EU:n ilmastopolitiikka ei näitä tavoitteita tue.
EU tekee ilmastopolitiikkaa, joka on kallista ja näyttävää mutta byrokraattista ja vailla tuloksia. Päähuomio on unionin omien, paikallisten päästöjen vähentämisessä, ei ilmakehän kokonaispäätöissä.
Kun politiikan kriteerinä ovat tuotannosta, eivät kulutuksesta, aiheutuvat päästöt, ongelman aiheuttaja voidaan siirtää muualle. Näin syntyvän hiilivuodon vuoksi on jopa mahdollista, että paikallisten päästöjen vähentyessä globaalit päästöt kasvavat.
Kivihiilen käytön vähentäminen Kiinassa ja Intiassa vaatisi massiivisen teknologiaohjelman, jonka ensisijaisena tavoitteena olisi kehittää hiilidioksidin talteenottoon ja varastointiin liittyviä CCS-tekniikoita sekä fossiilisia energiamuotoja aidosti korvaavia puhtaan energian tuotantotapoja.
EU:n nykyisiin ilmastotavoitteisiin kirjattu kahdeksan CCS-tekniikkaan perustuvan koevoimalaitoksen perustaminen on häpeällisen vähän, semminkin kun niiden rahoitus on yhä epäselvä.
EU:n päätös lisätä uusiutuvan energian osuus 20 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä ei myöskään edistä hiilestä luopumista vaan näyttää psykologisesti toimivan hiilen lisäämisen oikeuttajana.
Australian esimerkki on kuvaava. Saarivaltio kasvatti uusiutuvan energian osuutta kymmenen prosenttia vuodesta 2007 vuoteen 2008. Kivihiilen käyttö lisääntyi kuitenkin samaan aikaan parilla prosentilla, minkä seurauksena maan kokonaispäästöt lisääntyivät.
Vuosi 2020 tulee lisäksi liian pian, jotta uusiutuvien tavoitteeseen päästäisiin nykyvaihtoehdoilla ympäristöä säästävästi, sortumatta esimerkiksi ylihakkuisiin tai maisemavahinkoihin.
Uusiutuvien tavoite ja EU:n päästökauppajärjestelmä toimivat yhdessä kuin vyö ja henkselit: kyse on päällekkäisestä lainsäädännöstä, joka osin häiritsee toinen toistaan. Edellinen määrittelee ennalta tietyn teknologian osuuden, kun jälkimmäinen jättäisi markkinoiden ratkaistavaksi, mikä osuus kullakin päästöjen vähennyskeinolla on.
EU:n tulisikin luopua uusiutuvaa energiaa koskevasta tavoitteestaan ja korvata se puhtaan energian tavoitteella. Nyt Eurooppa ei voi käytännössä kasvattaa esimerkiksi päästöttömän ydinenergian osuutta, koska ydinvoimaa ei lasketa uusiutuvaksi energiamuodoksi.
Yhdysvallat näyttää hiljalleen tuskastuvan eurooppalaiseen kikkailupolitiikkaan. Kuten energiaministeri Steven Chu äskettäin totesi, Kööpenhaminan joulukuisessa ilmastohuippukokouksessa pitää sopia siitä, mitä oikeasti voidaan tehdä, sen sijaan että vain heitellään isoja prosenttilukuja.
Atte Korhola on ympäristömuutoksen professori Helsingin yliopistossa ja Eija-Riitta Korhola europarlamentaarikko (kok).
(Kirjoitus julkaistu Helsingin Sanomissa 12.10.09)
