Uuden parlamentin toinen täysistuntoviikko päättyi eilen, mutta olen vielä Strasbourgissa. Tämä on minulla kolmas kerta kun saan olla hyväksymässä tai hylkäämässä komissaaripakettia.
Keskiviikkona aloimme komission puheenjohtajasta, ja äänestys huipensi jännittäväksi kehittyneen valtapelin. Alkuperäisen suunnitelman mukaan parlamentin oli määrä hyväksyä Barroson nimitys jo heinäkuussa, jotta komission muodostaminen pääsisi käyntiin. Vihreät kuitenkin kehittivät protestiliikkeen, tosin tarjoamatta ainoalle ehdokkaalle vaihtoehtoa.
Barroso sai lopulta 382 ääntä, kun läsnä oli 718 meppiä. Vaikka äänimäärä kuulostaa niukalta voitolta, se oli Barrosolle suuri henkinen voitto ja hän säteili salissa kuin onnellinen morsian.
Selitys löytyy sopimustekniikasta. Hän sai kaksinkertaisen voiton, koska olisi tullut valituksi siinäkin tapauksessa, että Lissabonin sopimus olisi astunut voimaan ja korvannut nykyisen Nizzan sopimuksen. Irlannin uutta kansanäänestystä odotellaan lokakuussa. Nizzan sopimuksen mukaan pelkkä yksinkertainen enemmistö komission puheenjohtajaäänestyksessä riittää hyväksytyksi tuloon. Keskiviikkona tämä yksinkertainen enemmistö eli läsnäolevien äänestäjien enemmistö olisi ollut 360 ääntä. Jos taas Lissabonin sopimus olisi ehtinyt astua voimaan, Barroso olisi tarvinnut ns. määräenemmistön eli yli puolet 736 mepistä (369).
Sosialistit väittivät että Barroso ei tule saamaan määräenemmistöä taakseen vaan että tukea tulee korkeintaan nizzallisen verran. Tällöin hänen asemansa olisi ollut heikko Lissabonin sopimuksen voimaan astuessa – jotkut puhuivat jopa, että äänestys jouduttaisiin siinä tapauksessa toistamaan.
Meidän ryhmämme EPP tuki yksimielisesti häntä, ja tukena olivat myös liberaalidemokraattien ALDE sekä brittitoryjen ja liittolaisten konservatiiviryhmä ECR. Vastaan olivat pääasiassa yhtynyt vasemmisto ja vihreät. Demarit S&D jakautuivat asiassa, mutta useimmat äänestivät tyhjää.
Koska tulos oli Barrosolle Lissabonin sopimuksenkin kriteerit täyttävä, ja ylikin, tilannetta pidetään jonkinlaisena arvovaltatappiona sekä vihreille että etenkin demareiden puheenjohtaja Schulzille. Liberaalit jo totesivat, että siinä meni Schulzin tuleva puhemiespaikka, joka perustui EPP:n ja S&D:n keskinäiseen yhteistyösopimukseen.
Vaalitappion kärsinyt joukko ei missään vaiheessa esittänyt omaa puheenjohtajaehdokastaan, joten kapina jäi heikoksi. Barroso tuli ohjelmassaan vihreitä ja demareita vastaan, mutta kun lopulta jäi vaille näiden tukea, voi olla että hän tuntee itsensä aika vapaaksi mieheksi.
Nyt on edessä uuden komission kokoaminen, jotta nimitysprosessi voitaisiin käynnistää mahdollisimman pian Irlannin kansanäänestyksen jälkeen. Silloin vasta tiedetään, pitääkö EU:lle etsiä Lissabonin sopimuksen myötä tulevaa presidenttiä ja ulkoministeriä.
Kuhina alkoi kuitenkin jo heti keskiviikkona. Paitsi että Barroson valinnan arvioidaan vahvistavan hänen luottomiehensä Olli Rehnin asemia ja olevan näin ollen hyvä uutinen Suomelle, alkoi kuulua muitakin nimijuoruja. Oman ryhmämme eminenssien parissa tilanne nosti esiin myös Paavo Lipposen nimen. Logiikka on tämä: vaikka Tony Blairia on pidetty vahvimpana presidenttiehdokkaana, monille EU:n federalisteille Blair olisi liian näkyvä hahmo, shining star, joka karismallaan kalventaisi komission puheenjohtajan tähteä. Jäsenmaasta ponnistava tähtikultti ei sovi niille, jotka haaveilevat syvemmästä integraatioosta ja vahvemmasta komissiosta. Koska vaihtoehdon pitää tasapainon vuoksi olla kuitenkin demari, luotettava ja vakaa Lipponen nousi esiin.
Syksyn ensimmäinen vierasryhmä on paraikaa Strasbourgissa, ja eilen vietimme yhdessä iltaa eurokansasta tyhjenevässä kaupungissa. Minua liikutti kun kuuntelin kertomuksia eurovaalikampanjan varrelta – muutamille se oli täysipäiväistä hommaa ja särkeviä lihaksia, sillä he olivat ottaneet läpipääsyni sydämenasiakseen.
Näitä tarinoita kuunnellessa tunsin oloni nöyräksi. Moni on minuun luottanut ja nähnyt sen eteen todellista vaivaa. Haluan olla sen luottamuksen arvoinen ja tehdä työni niin hyvin kuin osaan – Luoja siinä auttakoon.