Valiokunnat ja poliisiasia
Tama viikko oli vähintäänkin mielenkiintoinen, eikä pelkästään siksi, että Strassiviikko, toimistomme muutto 13. kerroksesta kahdeksanteen ja 35v synttärini sattuivat kaikki samalle viikolle. Siinäpä olikin sellainen epäpyhä kolminaisuus, että on outoa, että näinkin vähin kommelluksin sitä selvisimme.
Koko parlamenttishowhan oli Strasbourgissa tämän viikon, ja meidän toimistostamme siellä oli tällä kertaa Eija-Riitan lisäksi kollega-Outi. Teemme nykyään niin, että vuorottelemme Strassivastuuta ja koska toimisto siellä on niin pieni, on parempikin ettemme kokeile Eija-Riitan pinnan venymiskykyä liikaa olemalla siellä kaikki yhtäaikaa. Nimittäin jos jossain, niin siinä toimistossa tuntee olevansa koko ajan tiellä, itsensä tai pomon.
Strassi, tai kavereiden kesken Raasepori, oli kuitenkin tällä kertaa äärimmäisen tärkeä viikko, sillä siellä määriteltiin pitkälti se, mitä Eija-Riitta, Outi ja minä tulemme tällä viisivuotiskaudella tekemään. Vaikka viikko sisälsi paljon seremonioita ja selkääntaputteluja puheenjohtajistonimityksineen etc. oli suurin vääntö kuitenkin valiokuntapaikoissa. Meidän näkökulmastamme oli selvää, että Eitsun arvokas työ ilmasto- ja energiapolitiikan parissa tulee jatkua ja siltä kannalta delegation meppimme pääsivät mitä parhaimpaan ratkaisuun. Eija-Riitan blogista näet tarkemmin miten valiokunnat jakautuivat.
Käytännössä minun ja Outin työjako pysyy ennallaan, itse seuraan edelleen ympäristövaliokuntaa ja teollisuusvaliokuntaa ja Outi linjailee sisämarkkina- ja ihmisoikeusasioita. Vaikka Eija-Riitta ei siis nyt 2,5 vuoteen olekaan ENVIn (ympäristövaliokunta) jäsen, tulee hän kuitenkin rytinällä takaisin vuonna 2012 alkuvuodesta, kun sopimuksen mukaisesti Sirpa 2,5 vuotisjakso päättyy. Sirpa Ja Eitsu siis jakavat tuon ENVI mandaatin tällä kaudella, joka toki kuulostaa järkeenkäyvältä; kummatkin ovat kovan linjan ympäristömeppejä ja paikkoja oli delegaatiollemme vain yksi. Aiomme kuitenkin vanhaan malliin pöydätä tarkistusehdotuksia direktiiveihin ja koittaa saada niille kannatusta kollegoilta. Se on säännöissä sallittua, vaikkakaan nyt valiokunnassa Eija-Riitta ei voikaan sinä aikana puhua. Saman aikaisesti Eija-Riitta on teolllisuusvaliokunnan eli ITREn varajäsen, eli työmme jatkuu siellä puolella väkevästi koko ajan. Esim. viime talvella juuri ITREn puolella Eija-Riitta teki suuren työn päästökauppadirektiivin uudistuksen kanssa ja tämä työ sitten säteili sieltä suoraan parannuksina niin ENVIn puolelle kuin neuvostoon asti. Ja niinkuin Eija-Riitta blogissaan myös toteaa, kovin mielellämme tapaamme edelleen kaikkia teitä, jotka olette aiemmin häntä lobanneet aiheesta. En lakkaa ihmettelemästä sitä valtavaa määrään ammattitaitoa mailman huipulta, jota mepillä on käytettävänään tietolähteinä, siinäpä muuten oman erillisen bloginsa arvoinen asia spekuloitavaksi!
Toimistomme muutto oli myös yksi viikon kohokohdista, ja lähinnä siksi että tällä viikolla Brysselissä ei ollut mitään toimistoa. Viikko sitten perjantaina kaikki tavarat tulivat olla siististi pakattuina laatikoihin, jotka muuttomiehet sitten tämän viikon aikana siirsivät uusiin toimistoihin. No, muuten hyvä, mutta koska vanhan toimiston avaimet piti palauttaa myös viime perjantaina, kaltaisilleni Brysseliin (kavereiden kesken Rysälä) jääneille se tarkoitti evakkoviikkoa. Sehän ei toki ollut täydellinen katastrofi, sillä viikko on ollut kuuma ja wifi löytyi aurinkoiselta terassiltani. Eli jos joskus, niin tällä viikolla sanonta "ain laulain työtäs tee" olisi ollut paikallaan. Tosin jo maanantaina kävi selväksi, että tässä naapurustossa, jossa asun, sitä ei kannata liikaa harjoittaa.
Kävi nimittäin niin, että maanantaina juhlin loppuelämäni ensimmäistä päivää, miesten keski-iän huomioiden eräänlaista puolimatkan krouvia. Ja koska koko show siis tosiaan oli Raaseporissa tämän viikon, ajattelin ettei tuota syntymäjuhlaa nyt niin edes voisi juhlia, eihän täällä ketään olisi paikallakaan. Iltapäivällä kuitenkin kiusaus juhlia kävi ylivoimaiseksi ja aloin pommittamaan ystäviäni, niitä ketkä ehkä myös olisivat evakossa täällä. Ja loppujen lopuksi sainkin mukavan yhdeksän hengen poppoon paikalle ja kinkerit ylimmilleen. Nythän 35-vuotiskinkerit ylimmilleen tarkoittaa tosiasiassa kakunsyöntiä, sampanjaa, rauhallista musiikkia ja keskustelua, eli mistään gigaörvellyksestä ei toki ollut kyse. Kun jäljellä oli enää lisäkseni neljä vierasta, tein ratkaisevan virheen ja otin kitarani esille. Siinä me olimme sohvalla, lauloimme ja nauroimme, ja pian meitä olikin jo yhteensä seitsemän.
Siniset valot vilkkuivat, naapurit kyräilivät ikkunoissa ja mina yritin selittää poliiseille kökköranskallani, että me vaan lauloimme ja että oikeasti olemme kyllä ihan hyviä ihmisiä. No, henkilötiedot kirjattiin ylös ja sain henkisen tukkapöllyn. Samassa näin kuitenkin vanhahkon herrasmiehen, joka poliisit oli paikalle soittanut. Kävin kohteliaasti pahoittelemassa ja pyytämässä anteeksi, mutta en voinut vastustaa kysymästä, mitä hän piti laulustamme ja soitosta.
Kun tarpeeksi kauan tivasin, että eikö kuitenkin ollut aika hyvälaatuista soitantaa, sain herrasmiehen kasvoille pienehkön hymyn, eikä hän asiaa kieltänytkään. Jos en siis olekaan hänen lempiartistinsa, kitaraani en kuitenkaan vielä kaniin vie.
