Kun kuopukseni kymmenisen vuotta sitten tuli ensivisiitille äidin Brysselin asuntoon, kovin juttu kahdeksanvuotiaalle pojalle oli talon edessä pöjöttävä kakkaläjä. Siinä sitä riitti pienelle miehelle ihmettelemistä: Keskellä katua! Eikä kukaan korjaa? Kato se on siinä vieläkin. Kato se on jo vähän käpristynyt ja kuivunut! Kato nyt!
Turhaan pyysi. Ei äiti antautunut syvempään tarkasteluun, paikallisti kyllä mutta katsoi mieluummin ohi.
Koiriahan Brysselissä on paljon, ja tavat ovat suurpiirteiset. Tavat ovat toisaalta myös säntilliset, ja siksi koiran jätökset näki samassa paikassa aika usein. Niin usein, että ilmiö sai nimen kotikakka.
Kun soitin tuolle rakkaalleni Brysselistä kotiin, hän aina muisti kysyä, onko kotikakka paikallaan. Olihan se – ja äitikkä muistaa sitten väistää.
Parisen vuotta olen jo asunut eri asunnossa. Sen edustalla on houkutteleva puistokolmio, ja koirat suosivatkin mieluummin nurmikkoa kuin kiveä. Kotikakka on harvemmin vartiopaikallaan. Tänään kuitenkin oli toisin.
Kävi kaikin puolin klassisesti. Istahdin auton kyytiin, ja rasahduksesta kuulin heti että kotelomekkoni takasauma repesi. Harmittelin sopimattomiin korkeuksiin karannutta halkiota, mutta samalla aloin ihmetellä autossa leijuvaa pahaa hajua. Hamehan se vain repesi, ei kukaan muu. Kun sitten vilkaisin korkokenkääni, aloin yökkäillä.
Työpäivä alkoi siis harmaankalpeana parlamentin edustalla kosteuspyyhkeillä kenkää stailaten, samalla taiteillen laukun kanssa jota yritin pitää takaliston näkösuojana. Hiihtelin sitten mahdollisimman luontevasti ja kollegoille kumartelematta toimistooni ja aloin ompelutyöt.
Tästä saankin tutisevan aasinsillan. Kävelen varovaisin askelin sitä pitkin.
Ruskeaa tahmaa on tullut pikku annoksina myös nettipalstoilla. Kuten aiemmasta blogistani (2.7.) voi lukea, avustajavalinnoistani tehtiin virheellinen, leimaava uutinen etenkin otsikoinnin osalta. Siitä kolumnoi Turun Sanomat, ja kolumnia siteerasi Helsingin Sanomat. Tämä riittikin. Näillä siteerausten tulkinnoilla oli enää hyvin vähän tekemistä todellisuuden kanssa. Puhumattakaan palkkasummista, joilla on spekuloitu ottamatta huomioon että parlamentin määrärahalla palkataan monta ihmistä ja maksetaan heidän lakisääteiset sosiaalimaksunsa. Nyt olen kuitenkin monen silmissä ajattelematon nepotisti: ikään kuin hyötyisin itse jotakin siitä, että valittu – kiistattoman pätevä – sattui olemaan sukua minulle.
Ajattelematon en ollut, harkitsin tarkkaan viisi vuotta sitten pestatessani veljenpoikani. Eräässä suhteessa hyödyn todella paljon, ja tein sen tietoisesti. Totuushan on, että poliitikosta puhutaan aina pahaa. Lähinnä voi valita vain sen, millaista pahaa – mutta politiikan korkea pahantahtoisuuskerroin pitää huolen siitä, että aina jotakin. Toinen paha loukkaa ja satuttaa kuitenkin vähemmän kuin toinen.
Viimeiset viisi vuotta olen saanut nauraa välinpitämättömänä puheille, että siinä se Korhola vie kaunista rakastajaansa eri kokouksiin. Tuollaiset spekulaatiot eivät voi enää satuttaa minua, perhettäni tai avustajaani. Niiden naurettavuus on ilmeisen suuri, juorut tyssäävät heti alkuunsa tätiyteeni.
Olen viime aikoina pohtinut paljon, mihin kaikkeen internet ihmisiä vie. Hyvin vähäisellä harkinnalla voi sylkäistä anonymiteetin suojista pahojakin henkilöön meneviä häpäisyjä ja loukkauksia, ja ne näkee hetkessä moni.
Eräs kulttuuriimme aikoinaan syvästi vaikuttanut ajattelija sanoi, ettei ihmistä saastuta se, mikä menee suusta sisään vaan se mikä menee sieltä ulos. Tämä oli hänen kommenttinsa juutalaisiin pikkutarkkoihin puhtaussäädöksiin ja ruokamääräyksiin, joita pidettiin keskeisenä moraalikoodina.
Jos hän on oikeassa, niin kuin uskon, ja jos omat puheemme meidät todella saastuttavat, koska ne likaavat oman sydämemme, olemme kai saastaisempi yhteiskunta kuin koskaan.
