Pitääkö aina päteä?
Kiitos paljon kaikille teille, jotka olette lukeneet ensimmäisen blogini ja kiitos myös runsaasta palautteesta! Oli mielenkiintoista kuulla kommentteja, joista osa oli kehuja, osa huolestuneisuutta. Huolestunut palaute luonnollisesti liittyi ?veljenpoika? -tematiikkaan ja siihen voisiko kirjoituksesta saada sen kuvan että rekrytoinissani sittenkin oli nepotismin oireita.
Koko veljenpoikuuskeskustelu on erityisen kiinnostava juuri siksi, että Eija-Riitta on aina ja kaikkialla painottanut rekrytoineensa avustajansa pätevyyden perusteella. Niin hän sanoi myös perjantain lehdissäkin, kuitenkaan koskaan kieltämättä sukulaisuussuhdetta. Koska keskustelu siis hitusen liippaa minuakin, aloin tutkistelemaan mielessäni mitä pätevyys tarkoittaa?
Ainoa lopputulema mihin pääsin, oli se, että sopivinta pätevämpiä löytyy aina. Mutta ollakseen sopiva, tulee päteä.
Hyvänä esimerkkinä pidän laajalti arvostettua Suomen kollegaani Heikkiä. Valtavan lahjakas 24v nuorimies, viittä vaille valmis lakimies ja pitkäaikainen kunnallispoliitikko, jopa kunnanvaltuuston varapuheejohtaja. Siinä on mies, joka ei jätä kiveäkään kääntämättä ja uskallan väittää, että Heikki on yksi suuria Eija-Riitan menestyksen kulmakiviä. Parlamentissa hänet tunnetaan nimellä Hesenaattori.
Pätevä ja sopiva.
Se, että Heikki ollessaan työssä Korholan toimistossa tapasi Reetan ja että he rakastuivat, tekee Heikistä myös aiemmin mainitun pohjalta pätevän, sopivan ja valtavan luottamuksen arvoisen. Loistokombinaatio!
Hieman samalla tavalla analysoin itseäni. Ansaitsenko pätevän tittelin koulutustaustallani, kansainvälisellä historiallani, työkokemuksellani ja sillä, että vuosikaudet seurasin Eija-Riitan politiikkaa ja olin aktiivisesti mukana tukijoukoissa? Tai kansanedustajaehdokkuudellani keväällä -03 ja samalla toiminnallani Kristillisdemokraattien nuorten piirissä? Olenko sitten sopiva luonteenpiirteilläni, ominaisuuksillani ja erityisvahvuuksillani? Mene ja tiedä. Eija-Riitta kuitenkin onneksi tuntuu tietävän niin.
Itse en kuitenkaan tunne ketään, joka olisi valmistunut poliittiseksi avustajaksi pääaineenaan.
Eija-Riitan omin sanoin poliitikon avustajatehtävä on, enemmän kuin mitään muuta, luottamustehtävä. Siksi pätevyys on välttämätön ehto mutta ei vielä riittävä ehto: pitää löytyä myös se kemia, josta syntyy luottamusta ja tarvittava määrä myös työn iloa.
Kun nyt sitten 5 vuotta poliittisena avustajana/neuvonantajana toimineena analysoin tätä kaikkea viimepäivien uutisten valossa, luulen löytäneeni viisasten kiven omiin tuleviin rekrytointeihini, jos joskus siinä asemassa olen. Haluan löytää sopivimman ja luonnollinen edellytys siihen on, että hakija on pätevä. Mutta olen vakuuttunut etten sittenkään halua ehkä löytää pätevintä. Ehkä silloin itse voisin olla pätevä rekrytoija.
Mutta se, että Eija-Riittaa on siunattu niin valtavan upeilla naisilla avustajinaan kun aikanaan Laura ja nyt Outi, se onkin jo oman bloginsa arvoinen.
