Jos joku pitää suurista avarista tiloista, kannattaa ehdottomasti tulla nyt kylään
Euroopan Parlamenttiin. Käytävähallit ovat valtavan pitkät, korkeat ja leveät ja näinä päivinä suurimmaksi osaksi harvinaisen tyhjät. Kauttaaltaan ne ovat luonnollisesti päällystetty kokolattiamatolla, samoin kuin toimistommekin, eli allergialiitto kiittää.
Vanhana golffarina fantasioinkin usein tällaisina hetkinä minigolfturnauksesta parlamentin käytävillä, golfkentältäkään tuskin löytyy yhtään oikeaa väylää joka pituudessa näille kehittelemilleni viheriöille pärjäisi. Käytävillä tapahtuu kuitenkin tavallisesti paljon enemmän, kuin mihin käyttöön itse sen mielikuvituksissani valjastaisin.
Normipäivinä (ei siis näin vaalien jälkeen kun normaalit rutiinit kokouksineen varsinaisesti eivät ole alkaneet), kun käytävillä kulkee, on mielenkiintoista seurata ympärilleen. Parlamentti näet on kuin pieni kylä, jossa sen sisään rakennetut sosiaaliset luokat tapaavat toisiaan, näkevät ja tulevat nähdyksi. Tällä en kuitenkaan tarkoita pelkästään entisen mepin kommenttia, jolla hän kuvasi käytävillä kohtaamaansa Korholaa: "Sadan metrin päässä vastaan tulee hahmo korkokengissään, joka muistuttaa Eija-Riitta Korholaa. 30 metrin päässä näen, että se on hän. Viiden metrin päässä olen hänen kanssaan kaikesta samaa mieltä."
Sulassa sovussa käytävillä kulkevat mepit, valtionpäämiehet, avustajat, lobbarit, harjoittelijat, toimittajat, virkamiehet, starat, vierailijat, kuvausryhmät, vahtimestarit ja vartijat, ja melkein jokaisen sosiaalisen luokan voi tunnistaa.
Useimmiten mepin löytää, kun tarkkailee kahden paperimappeja kantavan henkilön välimaastoon. Tällä delegaatiolla on kiire, sillä mepit ovat aina myöhässä. Siinä he kulkevat, avustajat pukeutuneina tyylikkäästi pukuihin ja jakkupukuihin ja meppi huokuen arvovaltaa. Useimmiten toinen avustajista briiffaa pomoaan, ja toinen ottaa häneltä muistiinpanoja.
Lobbarit istuvat kolmoskerroksen traktorissa tai mikkihiiressä. Näissä kahviloissa heidät tunnistaa siitä, että keskustelu on intensiivistä, mutta useimmiten melko yksipuolista; aikaa tapaamisiin on usein vähän, ja luonnollisesti heillä asiaa paljon. Oppijana tällöin on useimmiten avustaja, ja kun parhaimpien lobbareiden kanssa muodostuu toimiva työsuhde, upgradetaan kokous jatkossa mepin toimistoon.
Harjoittelijan ja avustajan ero on hienovarainen, ja koska he useimmiten ovat nuoria kauniita naisia, pidättäydyn spekuloimasta aihetta lisää. Siis näin kirjallisesti.
Valtionpäämiehet ovat sen sijaan kovin helppo tunnistaa. Sitä ketä he ovat, ei aina niinkään. Jos vastaan kävelee n. 15 pukua, kannattaa varata kamera valmiiksi, keskeltä löytynee todennäköisesti joku silmää tekevä. Kameralle on myös käyttöä silloin kun staroja on näköpiirissä. Se kuitenkin näissä clinttoneissa, prinssicharleseissa ja dalailamoissa on yhteistä, että nähtyään heitä tarpeeksi monta, alkaa vakuuttua siitä, että hekin ovat vain ihmisiä. No, se ei toki tarkoita sitä ettenkö selaisi seiskaa aina Stockan lehtipisteessä Suomessa käydessäni.
Oma ehdoton suosikkiryhmäni on kuitenkin vierailijat. Mepin toimisto saa kirjata päivässä 9 henkilöä taloon sisään ja melkein joka päivä tällaisen delegaation käytävillä tapaa. Mikään ei ole antoisampaa, kun esitellä taloa ja vastailla vieraidemme kysymyksiin ja katsella parlamenttia heidän silmin. Silloin aina ymmärtää, kuinka etuoikeutettua on saada olla täällä töissä ja toisaalta itsekin säikähtää kuinka paljon parlamentin toiminnasta tietää.
Ja kun lopuksi yhteiskuva otetaan suomalaisten meppien "pigeon holesien" eli sisäpostilaatikoiden edessä, joissa lukee kaikkien nimet näkyvästi, tietää olevansa jonkun suuremman kanssa tekemisissä.
