Meppikollegani ovat havainneet mainoskampanjani, jossa viitataan skandaalimaiseen seikkaan, vaikutusvaltaan. On ymmärrettävää, että se antaa aiheen pohtia, mistä nyt tuulee. Se herättää kaksikin kysymystä. Onko väite edes totta? Ja vaikka olisi, eikö vaatimattomuus kaunistaisi enemmän.
Elämässä kyllä, politiikassa – no jaa. Tämä on kummallista peliä, jossa eri taktiikoin, erilaisin kierreliikkein ja kiertoilmaisuin näytään pyrkivän samaan maaliin.
Omasta kampanjalauseestani tunnustan auliisti, että kyse ei ole erinomaisuudestani tai henkilökohtaisista ominaisuuksistani vaan pelkästä matematiikasta. Minulla ei ole mitään syytä puhua etevämmyydestä, osaamisesta tai karismasta. Isoin ryhmä, mahdollisimman lainsäädännölliset valiokunnat, luottamustehtävät ja pitkä kokemus yhdistettynä tilastoahkeruuteen antaa hyvän pelipaikan. Toivon voivani käyttää sen viisaasti Suomen hyväksi. Ei vaikutusvalta mikään itseisarvo ole, ellei sitä käytä hyviin asioihin. Ahkeruus puolestaan tarkoittaa osin tilastoissakin näkyviä tekoja: vaikkapa päätöslauselmien määrää, puheita, kirjallisia kysymyksiä tai muutosesityksiä. Eivät ne teot ole riittävä ehto vaikuttamiselle mutta ei niitä ilmankaan voi tuloksia tulla.
Tarvitseeko tällaista sitten sanoa? Ehkäpä tarvitsee, sillä europolitiikan lainalaisuudet ja pelisäännöt tunnetaan hyvin huonosti. Ehkäpä tarvitsee, jotta julkkisten ympärille jähmettyneeseen vaalikeskusteluun saisi yhden olennaisen elementin lisää: emme me ole siellä itseämme vaan tuloksia varten, ja tuloksia on vaikea saada ilman hyviä pelipaikkoja. Kaksi isointa poliittista ryhmää antavat siihen luonnollisesti parhaan sauman.
Se joka on opiskellut filosofian alkeita, muistaa ehkä Karl Popperin jalostaman fallibilismin. Se on tieteenfilosofinen teoria, jonka mukaan mitään teoriaa tai faktaa ei voida todistaa lopullisesti oikeaksi, koska tiede kehittyy koko ajan. Tieteellisen tiedon kriteeri täytyykin hakea muualta: väitelauseen tieteellisyyden ehto on, että sillä on falsifikaatiokriteeri, eli että se voidaan joissain olosuhteissa osoittaa vääräksi. Väite ”Keijukaiset terhentelevät näkymättömässä avaruudessa” ei ole tieteellinen lause, koska ei ole mitään olosuhteita, joissa pääsisimme kumoamaan sen – lause vain lilluu omassa todellisuudessaan, kritiikiltä suojattuna.
Popper uskoi, ettei mitään teoriaa voi siksi lopullisesti täysin todistaa mutta sen sijaan teorioita voidaan kumota, ja näin tiede edistyy. Lähestymme totuutta virheistä oppimisen kautta. Täten tulisi luottaa ainoastaan teorioihin, jotka ovat ainakin periaatteessa kumottavissa. Jos ne kestävät kritiikin, ne ikään kuin ”korroboroituvat”.
Yritän samaa politiikan puolella. Mainoslauseellani on aivan selvä falsifikaatiokriteeri. Jos joku kollega on sitä mieltä, että vaikutusvaltani on vähäisempää kuin hänen, hän on tervetullut ilmaisemaan sen.
Ja ytimeen: Olen paljon pohtinut, mistä valta voisi saada oikeutuksensa. En näe muuta oikeutusta kuin että se jolla valtaa on, käyttää sitä muiden palveluun, heikoimpia unohtamatta. Tämän kysymyksen edessä on itse kunkin käytävä tärkein pohdinta.
