llmastonmuutosta ei voi ratkoa kuin saasteongelmaa(Ulkopolitiikka)

Maapallon ilmastoa lämmittävä hiilidioksidi ei ole ilmansaaste perinteisessä mielessä. Kuitenkin ilmastonmuutos nähdään saasteongelmana, ja sen ratkaisuksi esitetään samoja lääkkeitä, jotka ovat tepsineet aikaisempiin ilmanlaadun ongelmiin.

Ilman epäpuhtauksista aiheutuva maaperän ja vesistöjen happamoituminen saatiin kuriin rikin ja typen päästöjä rajoittamalla. Ja otsonikerros on korjautumassa sen jälkeen kun freoniyhdisteiden käyttöä päätettiin rajoittaa Montrealin pöytäkirjalla 1987. Miksei siis samaa rajoituspolitiikkaa voisi soveltaa ilmastonmuutoksen taltuttamiseen?

Ei onnistu. Moniulotteiseen ongelmaan ei voi soveltaa yksiulotteisen ongelman ratkaisukeinoja. Ilmastonmuutoksessa on kysymys kokonaan toisen mittaluokan ympäristöongelmasta.

Siinä missä happamoitumisen tai otsonikadon kohdalla oli kysymys teollisuus- tai energiatuotantoon liittyvien yksittäisten sivutuotteiden synnyttämistä ongelmista, ilmastonmuutoksen aiheuttajassa on kysymys koko taloutta ja tuotantoa ylläpitävästä tekijästä: maailma käy hiilellä.

Perinteisen saasteongelman sijasta ilmastonmuutos tulee nähdä ennen kaikkea tuotantotalouden ongelmana. Ratkaisujen painopiste on siirrettävä päästöjen rajoittamisesta energian ja materiaalien tuotantotapojen kokonaisvaltaiseen uudistamiseen.

Tutkijayhteisön yleisen käsityksen mukaan asteittaisilla päästövähennyksillä ei ole enää mahdollista estää ilmakehän CO2-pitoisuuden vaarallisena rajana pidetyn 450 ppm:n (miljoonasosan) ylittävää kasvua. Kriittinen tekijä on fossiilisten aineiden poltosta syntyvän hiilidioksidin pitkäikäisyys ilmakehässä.

Ilmastonmuutoksen hillitseminen vaatii talouden logiikan muuttumista: talouskasvu ei saa lisätä energiankulutusta ja päästöjä. Erityisen tärkeää on laskea tuotannon hiili-intensiteettiä maailmanlaajuisesti. Hiili-intensiteetti kertoo kuinka paljon päästöjä aiheutuu tuotettua energian tai hyvinvoinnin yksikköä kohti. Esimerkiksi Kanada kuluttaa kaksi kertaa Ranskan verran energiaa saavuttaakseen saman bruttokansantuotteen.

Vuosina 1970-2000 maailmantalouden hiili-intensiteetti laski noin 1,3 prosenttia vuodessa. Hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC on viime vuosiin asti olettanut suotuisan kehityksen jatkuvan, jolloin noin kolme neljäsosaa vaadituista päästövähennyksistä hoituisi jatkuvasti parantuvan teknologian tuloksena itsestään.

Oletus on osoittautunut virheelliseksi, sillä hiili-intensiivisyys on yllättäen kääntynyt globaaliin nousuun. Syyksi on paljastunut Kiinan ja Intian nopea teollistuminen ja kaupungistuminen. Kiina ja Intia puolestaan kuuluvat Kioton sopimuksen ratifioineisiin maihin, mutta sopimus luokittelee ne kehitysmaiksi, joita päästörajat eivät koske.

Arvostettu McKinsey -konsulttiyhtiö on arvioinut, että maailmantalouden hiili-intensiteetin pitäisi laskea vähintään kymmenesosaan nykyisestä vuoteen 2050, jotta CO2-pitoisuus voitaisiin pitää alle 500 ppm:ssa (nyt 385 ppm). Tavoite on rajuudessaan verrattavissa työn tuottavuuden huikeaan kasvuun teollisen vallankumouksen aikana. Nyt hiilivallankumouksen tulisi tapahtua kuitenkin kolme kertaa nopeammin.

Tilastot osoittavat, että Kioton ilmastosopimuksen ratifioineissa maissa tuotannon hiili-intensiivisyys ei ole laskenut yhtään tehokkaammin kuin maissa, jotka ovat jättäytyneet pöytäkirjan ulkopuolelle. Kioton kaltaiset, ylhäältä alas suuntautuvat ratkaisutavat kuten sitovat päästötavoitteet, päästökauppa ja muut säätelypolitiikan keinot ovat osoittautumassa liian hitaiksi, byrokraattisiksi ja tehottomiksi kiihtyvien kasvihuonepäästöjen hillitsemisessä.

Lisäksi on tunnistettu ns. hiilivuodon ongelma: jos päästörajat eivät koske kaikkia, päästöjen leikkaus yhtäällä voi merkitä päästöjen kasvua toisaalla, tuotannon siirtymistä sinne missä kunnon ympäristönormeja ei ole.

Jotta ilmakehän hiilidioksidipitoisuus pitäytyisi alle 450 ppm:n, täytyisi noin 95 prosenttia maapallon kuluttamasta energiasta tuottaa täysin hiilivapaasti jo vuonna 2050. Tämä siitä huolimatta, vaikka arvioisimme väestönkasvun hidastuvan merkittävästi, bruttokansantuotteen kasvavan vain 1,5 prosenttia vuodessa ja energiatehokkuuden lisääntyvän maailmanlaajuisesti 500 prosenttia USA:n nykytasoon suhteutettuna.

Haaste on järisyttävä. Fossiilisilla energialähteillä menee tänään paremmin kuin koskaan aikaisemmin – vaikka uusiutuviin energialähteisiin, tuuleen, bioenergiaan ja aurinkoon, panostetaan yhä enemmän.

Yksin Kiinassa liitetään voimaverkkoon joka viikko kaksi noin 500 megawatin suuruista hiilivoimalaa, ja maahan on rakenteilla 562 uutta laitosta vuoteen 2012 mennessä. Yhdysvalloissa suunnitellaan lähivuosikymmeniksi 150 ja Euroopassakin noin 50 uutta hiilivoimalaa, paradoksaalisesti juuri tuulivoimaan voimakkaasti satsaaviin maihin kuten Tanskaan, Saksaan ja Iso-Britanniaan. Heikon keskitehonsa vuoksi tuulivoima vaatii säätövoimaa.

Julkisuudessa kuulee usein esitettävän, että ihmiskunnalla on jo olemassa kaikki teknologiat ja välineet päästöjen leikkaamiseksi tarvitaan vain poliittista tahtoa ottaa ne tehokkaaseen käyttöön. Energia-asiantuntijoiden mukaan arvio ontuu: teknologiavaje on räikeästi aliarvioitu.

Tohtori Keigo Akimoto, joka työskentelee Japanin johtavassa RITE teknologiainstituutissa, on arvioinut, että ilman merkittäviä teknologia-uudistuksia päästöjen vakiinnuttaminen nykytasolle vuoteen 2050 mennessä merkitsee globaalin bruttokansantuotteen laskua 49 prosentilla. Käytännössä tämä ei ole poliittisesti ja sosiaalisesti mahdollista.

Päästöjen kasvun rajoittaminen vaatii vahvaa tuotekehitystä sekä suoraa investoimista puhtaaseen teknologiaan. Nykyinen päästökauppajärjestelmä ja hiilidioksidin hinnoittelu yrittää nostaa fossiilisesti tuotetun energian hintaa, mutta yritys tätä kautta edistää puhdasta teknologiaa jää lähtökuoppiinsa, sillä päätöksentekijöillä ei ole rahkeita laittaa hiilelle niin korkeaa hintaa, että se saisi aikaan toivottavan teknologiamurroksen.

Likaisen energian kalliiksi tekemisen sijasta pitäisikin puhdas energia tehdä halvaksi. Päästökaupassa päästöoikeuksien jakokriteerit tulisi sitoa aina puhtaimpaan mahdolliseen tekniikkaan (BAT), jotta järjestelmä palkitsisi poikkeuksetta päästöjen vähentämistä. Maakohtaisesta vähennyspolitiikasta tulisi siirtyä sektorikohtaiseen vähentämiseen, jossa eri tuotannonaloille olisi määritelty ns. benchmark, minimipäästöt tuotantotonnia kohti. Teknologian parantaminen tulisi aloittaa tuotantosektoreilla, joissa päästöt ovat kaikkein suurimmat.

Riskirahoitusta tarvitaan kokonaan uusien teknologioiden kehittämiseen. Niiden tulisi käytännössä korvata fossiilisiin polttoaineisiin pohjautuvat teknologiat. Useita ratkaisuteknologioita on näköpiirissä jo 20-30 vuoden aikaperspektiivissä, mutta ne vaativat suuren panostuksen kehitykseen ja tutkimukseen, demonstraatiohankkeiden pystyttämistä ja nousevien ratkaisujen varhaista kaupallistamista. Nyt on maailmanlaajuisten Manhattan-projektien aika.

Presidentti Barak Obaman hallinto on suuntaamassa osan elvytysvaroista juuri tällaisten pitkän aikavälin kokonaisratkaisujen kehittämiseen. Erityisiä potentiaaleja nähdään tuotantoprosesseissa tapahtuvassa hiilidioksidin talteenotossa ja varastoinnissa, suorassa aurinkoenergiassa, fuusioenergiassa, kehittyneissä biojalostamoissa sekä neljännen sukupolven ydinvoimaloissa, jotka voivat käyttää polttoaineenaan nykyisten ydinvoimaloiden jätettä.

Energiatuotannon kokonaisvaltaisen uudistamisen ohessa tehokkaimpana uutena mahdollisuutena päästöjen vähentämisessä pidetään hiilidioksidin suoraa kemiallista tai biologista sieppaamista ympäröivästä ilmasta (air capture) ja näin pyydystetyn hiilen varastointia maapallon geologisiin kerrostumiin. Yhdysvalloissa on ainakin kaksi teknologiayritystä omistautunut kokonaan sieppaustekniikan kaupalliseen kehittämiseen. Esimerkiksi suurten maastoon pystytettävien siilojen avulla ympäröivää ilmaa voidaan imeä reaktiotilaan, jossa hiilidioksidi sidotaan muista kaasuista natriumhydroksidin eli lipeän avulla.

Alustavat arviot osoittavat, että air capture on kustannuksiltaan täysin rinnasteinen muihin ilmastonmuutoksen hillitsemiskeinoihin. Sen etuna on kuitenkin täysi varmuus ilmakehän hiilidioksidipitoisuuksien laskusta, siinä missä tuotantoprosesseihin kytkettyjen vähennysten lopullinen vaikutus riippuu mm. hiilivuodosta. Lisäksi air capturessa tarvitaan vain yksi tekniikka eri lähteistä aiheutuvien päästöjen vähentämiseksi, kun muissa tapauksissa jokaiselle päästölähteelle (liikenne, teollisuus, energiatuotanto, maatalous ym.) tarvitsee kullekin kehittää oma ratkaisunsa.

Kiinnittäessään päähuomion ilmasto-ongelman kertaluonteisten ja pitkän aikavälin ratkaisuihin Yhdysvallat ei ole energiaministerinsä mukaan kovin kiinnostunut lyhyen aikavälin sitovista päästötavoitteista. Kiinnostuksen suuntaaminen lähitulevaisuuteen ja nykyteknologian mukaisiin kalliisiin ja tehottomiin teknologioihin veisi huomion suuremmilta ratkaisukeinoilta, jotka oikeasti voivat muuttaa yhteiskunnat hiilivapaiksi.

Lyhyen aikavälin tavoitteet ovat valtaosin epärealistisia. Esimerkiksi Iso-Britannian tulisi tästä lähtien joka vuosi pienentää tuotantonsa hiili-intensiteettiä 5,4 prosenttia saavuttaakseen ilmastolakinsa vaatimat tavoitteet. Vertauskohdaksi käy Ranska, jolla on maailmanennätys hiilijalanjäljen pienentämisessä: maa pystyi vähentämään tuotannon hiili-intensiteettiään parhaimmillaan 2,5 prosenttia vuodessa massiivisen ydinvoimaohjelmansa ansiosta, jonka tuloksena 80 prosenttia maan sähköstä tuotetaan hiilivapaasti.

Pysyäkseen tavoitteissaan Iso-Britannian pitäisi rakentaa vähintään 30 uuden ydinreaktorin verran päästötöntä sähköä jo vuoteen 2016 mennessä. Tuomio on tyly: ilmastolaki on käytännössä kuollut ennen kuin se on ehtinyt käynnistyäkään, etenkin kun suurisuuntaisen tuulivoimaohjelman rahoittajat ovat laman myötä vähenemässä.

Pahimmillaan lyhyen aikavälin päästötavoitteet eivät ole ainoastaan epärealistisia vaan jopa tuhoisia. Esimerkiksi Euroopan Unionin tavoite lisätä uusiutuvien energialähteiden osuutta 20 prosenttiin ja liikenteen biopolttoaineita 10 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä asettaa tarpeettomasti puhtaat teknologiat kuten tuulen ja ydinenergian kilpailemaan keskenään sähköntuotannossa, juuri nyt kun kaikkia hiilivapaita tuotantomuotoja tarvittaisiin.

Lisäksi tavoite on vaarantamassa Euroopan metsien kestävän käytön tulevaisuuden kun bioenergiatuotanto uhkaa lisätä hakkuumääriä ja lyhentää metsien käytön kiertoa. Biomassan lisääntyvä poltto lisää myös pienhiukkaspitoisuuksia, mistä jo nyt aiheutuu Euroopassa jopa 300 000 ennenaikaista kuolemantapausta joka vuosi.

Lyhyen aikavälin torjuntatoimet tulisikin kohdistaa hiilidioksidin sijasta pienhiukkaspitoisuuksien vähentämiseen. Epätäydellisestä palamisesta syntyvät pienhiukkaset kuten musta hiili ja noki ovat lyhytikäisiä ja ne säilyvät ilmakehässä vain muutamasta päivästä viikkoihin. Hiukkaspäästöjen vähentämisen tulokset näkyisivät siten välittömästi maailmanlaajuisen lämpenemisen hillitsemisessä.

Hiilidioksidi on sen sijaan hyvin pitkäikäinen kaasu, joka poistuu ilmakehästä hitaasti. Tämän vuoksi hiilidioksidipäästöjen vähentäminen vaikuttaa ilmastoon vasta vuosikymmenien jälkeen. Hiilidioksidipäästöjä tulee vähentää merkittävästi, mutta ensisijainen huomio tulee kääntää nyt pienhiukkaspäästöjen vähentämiseen.

Hiukkaspäästöjen vähentäminen on myös teknisesti huomattavasti yksikertaisempaa ja edullisempaa kuin lukemattomista eri ihmistoiminnan muodoista syntyvän hiilidioksidin rajoittaminen.

Toivoa sopiikin, että Kööpenhaminan tulevassa ilmastokokouksessa ei lähdetä sellaiseen lyhyen tähtäimen prosenttitehtailuun, jonka lopputuloksena ovat jatkuvat kompromissit, kotiinpäin veto, tyytymättömyys, lupauksista laistaminen, taloudellisen laman syventyminen ja kokonaispäästöjen kasvu.

Kööpenhaminan tärkein tulos syntyisi silloin, jos maailman valtiot pystyisivät viheltämään hetkeksi pelin poikki ja miettimään ilman paniikkia ilmastoratkaisut uusiksi. Se vaatii radikaalia rohkeutta, sillä kuten Japanin eturivin ilmastopolitiikan asiantuntija professori Takamitsu Sawa on todennut, Kioton pöytäkirjan ympärille on syntynyt suunnaton diplomaattinen peli, jolla on oma hallintonsa, kielensä ja kulttuurinsa.

Tällaisen rakennelman uudistaminen on hankalaa, vaikka se alun perin olisikin rakennettu väärälle perustalle.

Atte Korhola
Ympäristömuutoksen professori
Helsingin yliopisto

Eija-Riitta Korhola
Fil. lis., väitöskirjantekijä, europarlamentaarikko

Share Button

2 kommenttia artikkeliin “llmastonmuutosta ei voi ratkoa kuin saasteongelmaa(Ulkopolitiikka)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *