Sain sähköpostiin Soinin plokin. On se melkoinen veijari, pilkettä löytyy, ja hyvin vähän asiaa.
Pari huomiota.
Soini ei taaskaan kuten ei yleensä vastannut asiasisältöön kokoomusmeppien kritiikissä. Siihen kannattaisi vastata, se on oleellista. Miksi tulla ensinnäkin Euroopan parlamenttiin heittämään pikakeikka ja haaskata näin Suomelle tärkeä edunvalvonnan tehtävä. Eikö se ole kauhean epäisänmaallista? Kyllä tällaista saa kysyä.
Ja toinen kysymys: jos vaaliteema on Unionin vastustaminen, miksi mennä vastustamaan sitä siellä, missä asiaa ei ratkaista. Eihän veroistakaan valiteta rippituolissa eikä eukaristiaa nautita kaljabaarissa.
En minä Soinia moiti. Mutta ihmettelen lehdistöämme, joka on niin ihastunut verbaalisiin herkkumakkaroihin, joita Soini heille heittelee, että he unohtavat hommansa. Herkuista kiitollisena nehän tekevät työstä mukavampaa toimittajat näyttävät unohtavan sen normaalin kriittisyyden, jolla muutoin niin usein isketään vyön alle. Nyt toimittajat eivät kysy miten niin tai miksi, tai miten tämä irtolause liittyy tuohon toiseen irtolauseeseen, vaan tyytyvät toistamaan Soinin sanat, koska niinkin saa aikaan tarpeeksi hyvän jutun maassa, jossa poliittinen kieli on puisevaa ja varautunutta.
Eikä kriittisyyden tarvitsisi olla edes loukkaavaa, matalamielistä, kyynistä tai halveksivaa. Riittäisi kun panisi miehen perustelemaan väitteensä.
Kaikissa meissä on sama hauraus. Menestys ja valta tahtoo turmella kenen tahansa, ellei pidä varaansa. Kenen tahansa. Ei mikään puolue voi ilmoittautua sen vaaran ulkopuolelle. Ei vihreät, ei persut, ei kokkarit, ei kridet, ei kukaan. Ei edes lehdistö, joka käyttää sananvaltaa. Joka alkaa kuvitella, ettei tämä vaara jostain syystä häntä itseään koske, erehtyy raskaasti.
Hyvää poliittista journalismia on kunnioittaa politiikan tekoa ja vaatia sen mukaista korkeaa tasoa sen tekijöiltä. Poliittiset jukeboxit on pantava hakemaan substanssia myös levyjen välistä. Kaikkien täytyy kestää kysymykset miksi, miten, mihin tarkoitukseen ja entä jos sittenkin.
