Kunnon ilmastosopimusta ei näillä eväillä ole tiedossa

2.3.2009

Eilen EU:n ympäristöneuvosto julkisti EU:n ympäristöministerien odotuksia ja tahtotilaa Kööpenhaminan ilmastokokoukseen liittyen: yhä edelleen lähdetään siitä, että Kööpenhaminassa joulukuussa 2009 saadaan uusi ilmastosopimus, jossa kaikki teollisuusmaat sitoutuvat päästöleikkauksiin. Tämä merkitsisi, että EU:n itselleen asettama tavoite leikata yksipuolisesti päästöjä 20 prosenttia vuoteen 2020 mennessä tiukentuisi kansainvälisen sopimuksen myötä kolmeenkymmeneen prosenttiin. Tavoite olisi meille varsin tiukka, ottaen huomioon, ettei maailma sillä vielä tokene: muutaman vuoden sisällä EU:n osuus maailman päästöistä putoaa kymmenesosaan.

En veikkaa aina oikein, mutta uskallan silti arvella, että tuskin saamme Kööpenhaminasta kunnon ilmastosopimusta. Ainakaan emme saa mitään sellaista, jota hyvällä syyllä voisi kutsua kattavaksi kansainväliseksi ilmastosopimukseksi. Minkään muun toteaminen olisi itsepetosta. Mutta juuri sitä EU:ssa harrastetaan.

Japani ja Venäjä ovat jo ilmoittaneet kylmästi, etteivät ne tule esittämään mitään päästöleikkausta YK-neuvotteluja varten vuodelle 2020. YK:n ilmastoneuvottelujen Kioton pöytäkirja-neuvotteluraiteen puolella on asetettu dead line ratifioineiden teollisuusmaiden osalta: niiden pitäisi antaa oma leikkausprosenttinsa julki maaliskuun loppuun mennessä. Koska USA ei kuulu Kioton pöytäkirjan ratifioineisiin maihin, siltä ei odoteta päästöleikkauslukua.

Viime viikolla Barack Obama tuli kuitenkin ulos ilmastopolitiikan suunnitelmillaan vuodesta 2012. Erehdyin, kun syksyllä veikkasin, ettei Obama lähtisi cap and trade -linjalle eli päästökauppamekanismiin. Toisaalta on vielä pitkä matka, että USA:n järjestelmä olisi yhdistettävissä eurooppalaiseen päästökauppaan. Mistä näet löytyisi järjestelmien yhteismitallisuus, kun toinen jakaa tiukkuutta, toinen löysää? Luku jonka Obama on ilmoittanut USA:n leikkaustavoitteeksi jo vaalikampanjan aikana ja nyt viime torstaina uudestaan, on vuoden 2020 osalta aivan eri hehtaarilla kuin EU:n ja IPCC:n näkemys siitä, mitä teollisuusmaiden pitäisi tehdä muutosta hillitäkseen. USA:n tavoite tarkoittaa vuoden 1990 tasoon menoa vuonna 2020 – siinä missä EU:n tavoite on -8% vuoden 1990 tasosta vuoteen 2012 mennessä.

Obaman ulostuloa seurasi mediassa muutama hyväntahtoisten väärintulkintojen suma. Greenpeacekin ehti kehua Obamaa, mutta antoi sentään myös hieman moitetta vaatimattomasta vuoden 2020 tavoitteesta.

Kun Obaman päästökauppasuunnitelmia lukee tarkkaan, voi huomata, että hän lupaa palauttaa päästöoikeuksien huutokaupparahoja sellaisille yrityksille, jotka kärsivät päästökaupasta. Tätä on tulkittava niin, että Obama kompensoi globaalissa kilpailussa kamppaileville US-yrityksille päästökaupan aiheuttamia kustannuksia, aivan vastaavasti kuin EU:n hiilivuotoriskialoja aiotaan kohdella vuodesta 2013 alkaen, mikäli olemme edelleen yksin.

Ongelma vain on, että jos USA:n järjestelmän tulkitaan täyttävän kansainvälisen sopimuksen ehdot, samalla meiltä häviävät ne EU:n ETS-direktiivin hiilivuotosuojaukset, jotka sinne taistelin parlamentin puolella. Se olisi tavaton vahinko, sillä hiilivuoto tarkoittaa käytännössä sitä, että EU vie maailmalle saasteita ja tuo työttömyyttä. Meidän yksipuolisia päästövähennyksiämme seuraisi mitä todennäköisimmin päästöjen kasvu jossain muualla.

Siksi toistan: vain kattava ja teollisuutta samanlaisin pelisäännöin kohteleva kansainvälinen sopimus on vastuullista ilmastopolitiikkaa. Yksipuoliset toimet pahentavat tilannetta.

Share Button

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *