Eilen tuli täyteen tasan vuosi Pakistanin oppositiojohtajan ja entisen pääministerin Benazir Bhutton kuolemasta. Pakistan on jälleen uutisissa Mumbain pommi-iskun kiristettyä Intian ja Pakistanin välejä. Joulunpyhinä joukkoja on siirretty rajalle puolin ja toisin. Intia katsoo, ettei radikaalin islamin keskuksena tunnettu Pakistan ole riittävän määrätietoinen taistelussaan terroristiverkosto al-Qaidaa ja Taleban-kapinallisia vastaan.
Benazir Bhutto merkitsi minulle poliittista ystävää ja yhteistyökumppania, jonka kanssa teimme yhteistyötä naisten ja vähemmistöjen oikeuksia koskevissa kysymyksissä. Minä luotin Bhuttoon, sillä hänellä oli yksinkertainen ja mielestäni varsin kohtuullinen unelma Pakistanista. Se kuului näin: Haluan loppuelämäni tehdä työtä Pakistanissa sen eteen, että jokainen juutalainen voi mennä synagogaan, jokainen kristitty kirkkoon ja jokainen muslimi moskeijaan ilman, että hänen tarvitsee pelätä seurauksia.
Reilu vuosi sitten syyskuussa kävin Pakistanissa Bhutton kutsumana, mutta siten että hän seurasi vierailuamme ja sääti ohjelmaa Dubaista käsin, koska ei toistaiseksi itse päässyt maahan. Uskonnollisten vähemmistöjen ongelmiin keskittyvä ihmisoikeusjärjestö First Step Forum, jonka puheenjohtajana toimin, kävi solmimassa tuttavuutta paitsi parlamentin ja senaatin jäseniin ja diplomaattikuntaan, myös tutustumassa uskonnollisten vähemmistöjen arkeen Pakistanissa. Sitä arkea olivat mm. vääräuskoisten lasten kokemat raiskaukset ja vaikeudet saada oikeutta ja sairaalahoitoa tällaisten tapausten yhteydessä.
Palattuani Pakistanista tein töitä, jotta saisimme valmistettua maata koskevan päätöslauselmaesityksen mahdollisimman pian. Ajankohtaisia teemoja tuolloin olivat tulevat demokraattiset vaalit, sotilasdiktatuuri, presidentti Musharrafin asema armeijan ylipäällikkönä ja opposition jäsenten pidätykset sekä poliittisten johtajien pakotetut maanpaot. Nostimme esiin myös uskonnollisten vähemmistöjen, kuten kristittyjen, buddhalaisten, hindujen, sikhien ja ahmadien, kokemat vaikeudet ja jumalanpilkkalainsäädännön kohtuuttoman soveltamisen uskonnollisia vähemmistöjä vastaan. Parlamentti hyväksyi kyseisen päätöslauselman lokakuussa 2007. Tässä linkki päätöslauselmaan: http://www.europarl.europa.eu/ anguage=FI
Reilut pari viikkoa sitten sain puhelun Pakistanin uudelta vähemmistöministeriltä Shahbaz Bhattilta. Hänet oli sinä päivänä nimitetty virkaansa tehtävään, joka oli historiallinen: koskaan aiemmin eivät vähemmistöt olleet saaneet virallista edusmiestään ja puolestapuhujaansa hallitukseen. Bhatti kiitti parlamentin päätöslauselmasta, jonka he kokivat merkittäväksi tueksi maan demokratialiikkeelle, vähemmistöille ja sovintopolitiikalle.
Nyt itsekin toivon, ettei Mumbain terrori-isku merkitsisi taka-askelta sille merkittävälle demokratiakehitykselle, joka Pakistanissa on viimeisen vuoden aikana otettu. Usein levottomuuksien ja kriisien uhriksi päätyvät vähemmistöt se on elämän karua logiikkaa aina, sillä joukon toisenlainen maksaa kriisin kuin kriisin hinnan. Siksi molempien maiden hallitusten, Intian ja Pakistanin, tulisi juuri nyt kiinnittää erityinen huomio vähemmistöjensä suojeluun se olisi parasta liennytystä.
Uskonnonvapaus ja vähemmistöjen asema on eräänlainen ihmisoikeuksien lakmustesti yhteiskunnassa. Jos sitä ei ole, se kertoo huonosta yleistilanteesta: puutteista sananvapauden, kokoontumisvapauden ja tasavertaisuuden suhteen. Siksi tärkeää ihmisoikeustyötä on tunnistaa niitä sosiaalisia ja poliittisia trendejä, jotka saattavat toimia ensiaskeleina kohti uskonnonvapauden ja ihmisoikeuksien kaventumista. Lehdistö heijastelee niitä kohtuullisen hyvin: eri vähemmistöjen vainot alkavat yleensä saman kaavan mukaan. Sorron kaavan voisi tiivistää sanoihin disinformaatio – diskriminaatio – vaino. Ensin jostakin ryhmästä levitetään disinformaatiota, se puolestaan synnyttää diskriminaatiota, ja lopulta voidaan todistaa vainoa. Falun Gongin harjoittajien kokemukset Kiinassa ovat tämän kaavan klassisensurullinen havaintoesimerkki.
