Poliitikkoja tarkkaillessani olen tunnistanut kaksi eri perusrotua. Klassinen rotu päätyi politiikkaan asiakeskeisesti: jokin epäkohta poltteli mielessä, olipa kyseessä sitten vanhusten hoito, väärin painottunut verotus, kehitysmaiden hätä tai kaupunginosayhdistyksessä syntynyt vakaumus saada tiettyyn risteykseen varoituskolmio. Joka tapauksessa maailmassa oli virhe, ja sille piti tehdä jotakin.
Toinen poliitikkotyyppi herää yhteiskunnalliseksi oman navan reittiä: hän tajuaa osaavansa olla vakuuttava, sosiaalinen, hyvä suustaan mitähän asiaa siis lähtisi ajamaan? Apuna voisivat olla vaikkapa Eurobarometri tai EVAn tutkimukset siitä, mitä ihmiset arvostavat. Tämä ihmistyyppi on myös sitä mieltä, että maailmassa on virhe: virhe on se, että hän ei ole päättäjä vielä.
Mutta koska elämä ei ole mustavalkoista, molemmista tyypeistä voi tulla aivan erinomaisia poliitikkoja, joita on helppo kunnioittaa. Elämä sitä paitsi tuntuu tasoittelevan eroja. Jokin sävyero heissä silti aina on. Tunnustan, että nautin klassisen tyypin sielun poltteesta: se tarttuu toisiin, se innostaa. Eikä klassisia tyyppejä ole liikaa. Nykyisessä mediavaltaisessa kulttuurissa on elementtejä, jotka vetävät jatkuvasti mukaan jälkimmäistä rotua.
Oli sitten mitä rotua hyvänsä, tai näiden hybridi, poliitikkona joutuu tottumaan epäluuloihin. Kerran ollessani kouluvierailulla eräs oppilas kysyi, mikä on raskainta politiikassa. En tiedä mitä toiset vastaisivat, mutta minun ei tarvinnut miettiä hetkeäkään. Kaikkein raskainta on kadottaa tekijänoikeus omiin motiiveihinsa: aina joku toinen tietää ne paremmin. Se alkaa jo vaalivalvojaisissa. Kaikki mitä poliitikko siitä lähtien tekee, johtuukin epätoivoisesta halusta tulla valituksi uudelleen, tietää media. Ihmisessä ei nähdä muuta, persoonalliset piirteet ja omatunto liukenivat pois vaaliyönä.
Lisätuskaa tuo se, että kun on tarpeeksi kauan poliittisissa piireissä, epäilyyn tottuu. Ennen pitkää poliitikot alkavat suhtautua myös toinen toisiinsa epäuskoisesti, ja pahinta kaikesta, lopulta itseensäkin.
Mutta totta on, että politiikalla on oikeasti suuret mahdollisuudet pilata sieluja. Yksi reitti turmeltumiseen on alkaa kirjoittaa tai puhua mielessään yleisö, jonka aplodeja odottaa. Ihminen on jo silloin luovuttanut pois jotakin vapaudestaan ja lahjomattomuudestaan hän on suostunut miellyttäjäksi. Kun tämän huomaa itsestään, tulee pakostakin haikea olo. Siksi luulen, että verbaalisesti lahjakas ja rehellinen poliitikko on aina enemmän tai vähemmän melankolinen. Rakenteellinen melankolia nousee siitä tietoisuudesta, että oikein ja fiksusti valituilla sanoilla voisi ostaa tuonkin puolelleen – mutta ei voi kun ei tahdo. Ei tahdo ostaa kaikkien suosiota ja hinnalla millä hyvänsä mieluummin pitää linjansa, vaikka tappiokseen. Ja jos tästä lipsuu, sekin surettaa.
Niin kiinnostavaa, hauskaa ja innostavaa kuin politiikka onkin, unelmapoliitikossani on siksi paitsi klassisuutta, aina myös pieni melankolinen sivuväre.
