Viime aikoina on alkanut kuulua, että hallitus olisi lämpenemässä syöttötariffeille, seikalle josta käytiin viime hallitusneuvottelujen ehkä tulisimmat kiistat. Olin Kokoomuksen energia- ja ilmastopaketin neuvottelijana, ja tuolloin nitistimme tariffit varsin määrätietoisesti Keskustan niitä kannattaessa. Mietitäänpä vielä sentään.
Syöttötariffi tarkoittaa sähköntuottajalle maksettua kiinteää, usein markkinahintaan nähden moninkertaista hintaa, tuotetusta sähköstä. Järjestelmä on käytössä mm. Itävallassa ja Saksassa, ja sen tarkoitus on tehdä uusiutuvan energian tekemisestä kannattavaa. Tuetun hinnan maksaa verkkoyhtiö, joka kerää kustannukset siirtomaksuissa kaikilta kuluttajilta. Syöttötariffin piirissä oleva tuotanto on suljettu markkinoiden ja kilpailun ulkopuolelle.
On helppo ymmärtää syöttötariffien houkuttelevuus etenkin Valtiovarainministeriön näkökulmasta. Kun esimerkiksi tuulivoimaa on pakko lisätä EU:n uusiutuvaa energiaa koskevan tavoitteen vuoksi, olisi tietenkin valtiontalouden kannalta mukavampaa maksattaa lasku kansalaisilla tuulivoimahan on varsin kallista, kun yksi megawatti vaatii noin puolen miljoonan euron investointituen. Suomessa on nyt tuulivoimaa noin 100 megawattia. Jos kaavailut tuulivoiman lisäämisestä vaikkapa kolmeen tuhanteen megawattiin joku ottaa tosissaan, on selvää että laskutoimitus olisi hirmuinen.
Silti en voi kannattaa syöttötariffeja aitojen sähkömarkkinoiden vastaisina. Kyse on kuluttajalle suunnatusta pakkosyöttötariffista: sitä saa, mitä ei tilaa. Emme voisi valita kustannustehokasta sähköä olisi pakko valita ideologista sähköä, jolla kalliiseen hintaan saataisiin kaupanpäällisiksi meluhaitat ja maisematuho.
Lisäksi Suomi saavuttaa EU:n asettamat sitovat velvoitteet parhaiten ilman syöttötariffia. Miksi? Siksi että emme ole sattumalta tällä hetkellä Euroopan kärkeä bioenergian hyödyntäjinä. Kunnia kuuluu metsäteollisuudelle. Jos syöttötariffeilla häiritään markkinoita, vahinkoa koituu ensimmäiseksi juuri metsäteollisuudelle, kun raaka-ainepuuta ohjautuu jalostuksen sijasta energiakäyttöön.
Siksi syöttötariffeja ei tulisi sallia raaka-ainepuun kohdalla lainkaan. Syöttötariffi kyllä lisäisi biosähköä kaupungeissa ja kunnissa, mutta samalla se nostaisi sellupuun hintaa, koska samasta raaka-aineesta kilpailisivat biovoimalaitokset. Niiden puustamaksukyky olisi luonnollisesti sellutehtaita parempi, kun apuna olisivat päästökauppahyödyn lisäksi syöttötariffit – se nousisi yli nykyisen sellupuun markkinahinnan. Turvatakseen puun saatavuuden sääntelyn seurauksena metsäteollisuuden olisi nostettava sellupuun hintojaan. Tätä hinnannousua ei voi kuitenkaan siirtää lopputuotteeseen.
Suomen bioenergiasta metsäteollisuus tuottaa 80 prosenttia. Sen ansiosta metsähakkeen käyttö on kehittynyt jopa yli tavoitteiden. Korjuuteknologian kehityksestä ovat hyötyneet yli neljäsataa kaupunkien ja kuntien metsähaketta käyttävää laitosta. Metsäteollisuus on todennut syöttötariffien aiheuttaneen jo vakavia ongelmia keskieurooppalaiselle puunjalostukselle. Hinnannousu ei ole teoreettinen, siitä on olemassa esimerkkitapauksia mm. Itävallasta.
Riittävä puun tarjonta on metsäalan merkittävin haaste tällä hetkellä, ja sitä lisää Venäjän puuntuonnin alenema ja puutullit. Tähän tilanteeseen ei tulisi lisätä syöttötariffin aiheuttamaa markkinahäiriötä. Fiksumpaa olisi hoitaa asia investointitukia korottamalla. Lyhyellä tähtäimellä metsänomistajat hyötyvät, mutta hyvin nopeasti osa teollisuudesta kävisi kannattamattomaksi ja puun raaka-ainekysyntä alenisi.
Syöttötariffit sopivat oikeastaan vain sinne, missä uusiutuvan energian lähtötaso on hyvin alhainen. Kun tuotantoa on paljon, järjestelmä on kallis ja hallinnollisesti raskas. Saksassa on käytössä noin 500 eri syöttötariffia – sähkön hintaa se on selvästi nostanut. Nykyiset edistämistoimet, harkinnanvarainen investointituki ja sähköveron palautus olisi sitä vastoin viisaampi strategia. Ne kannustavat investointeihin ja bioenergian käytön lisäämiseen.
Tuottajille luvattu takuuhinta johtaa tehottomuuteen. Hyvänä huonona esimerkkinä toimii Saksa, missä tuulivoimaa rakennetaan huolettomasti sinnekin, missä ei tuule. Saksan tuulivoiman huipunkäyttöaika 2001-2004 oli 1500 tuntia, kun taas Iso-Britanniassa oli 2400 tuntia.
On tietenkin sääli, että kaikkeen tähän meidät pakottaa uusiutuvien direktiivi, joka ei välttämättä edes auta ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa. Kesäkuussa Nature Geoscience Magazinen kattava metsätutkimus varoittikin EU:n bioenergiatavoitteen uhkaavan tuhota Euroopan metsien hiilinielut lähes nollaan. Vahinko, etteivät edes ympäristöjärjestöt herää tilanteeseen: uusiutuva-sana on ilmeisesti niin pyhä, ettei sellaisen uskota saavan mitään pahaa aikaan?