Sirpa Pietikäinen ja Satu Hassi kirjoittavat kauniisti (HS 30.06.08), kuinka ilmastonmuutoksen vastaiseen työhön tarvitaan kaikkia tahoja ja että kritiikkimme ympäristöjärjestöjä kohtaan on mustavalkoista leimaamista.
Pietikäinen ja Hassi ovat tulkinneet viestimme väärin luodessaan vaikutelman, ettemme soisi ympäristöjärjestöille oikeutta tarkistaa kantojaan ja muuttaa mieltään. Päinvastoin ihailemme kenen tahansa kykyä tarkistaa mielipiteitään faktojen edessä, ja niin olemme itsekin tehneet joidenkin energiaratkaisujen kohdalla.
Juuri tästä puheenvuorossamme olikin kysymys: kun tiedetään, että ympäristöjärjestöt ovat joutuneet muuttamaan kantaansa useassa keskeisessä asiassa ilmastonmuutoksen suhteen, on omituista, että ne yhä käyttäytyvät kuin erehtymättömät, ja jakavat toisinaan voimakkaita tuomioita eri lailla ajattelevia kohtaan. Tähän leimaamiseen kyllästyneenä kirjoitimme Sunnuntaidebatin.
Artikkeliamme seurannut nettikeskustelu havainnollisti sitä jälleen: ympäristöjärjestön edustaja ilmoitti, että ainakaan ympäristön asialla emme ole, ja jäi arvuuttelemaan motiivejamme.
Kyseessä ei ole mikään poikkeusilmiö. Tyypillistä tässä vallankäytössä on se, että ihmisen motiivit häpäistään ja hän menettää tekijänoikeutensa niihin. Taannoin Greenpeacen perustajajäsen tohtori Patrick Moore muutti käsitystään ydinvoimasta ilmastonmuutoksen vuoksi. Toisen ympäristöliikkeen veteraanin James Lovelockin tavoin Moore hämmästeli, miksi hiilidioksidipäästöjä tehokkaasti leikkaava ydinvoima pysyy yhä edelleen ympäristöväen ykkösvihollisena, vaikka sittemmin ihmiskunnan näköpiiriin on tullut huomattavasti vakavampia ympäristöuhkia.
Mooren entiset kollegat Greenpeacesta leimasivat hänet Eko-Juudakseksi ja Eko-huoraksi.
Nimitykset ovat paljastavia: ne pyrkivät vihjaamaan, että motiivi on taloudellinen, ei enää vakaumuksellinen. Mistä tämä varmuus kerta toisensa jälkeen saadaan, mistä röyhkeys tietää toisen puolesta otetaan?
Avaruustähtitieteen professori Esko Valtaojan mukaan yksi aikamme suurimpia ironioita onkin se, että monet niistä, jotka sanovat olevansa luonnonsuojelijoita, ovat käytännössä luonnon innokkaimpia tuhoajia. Siksi kriittinen, ankarakin keskustelu keinoista on paikallaan, mutta motiivien puolelle meneminen on jo henkistä väkivaltaa.
Ilmastokeskustelussa vallitsi pitkään vaihe, jossa vastakkain olivat ilmastonmuutoksesta huolta kantavat tahot ja sitä vähättelevät tai muutoksen kokonaan kieltävät skeptikot. Tämä aika on kuitenkin jo ohi, ja valtaosa päättäjistä, yrityksistä ja kansalaisista suhtautuu ilmastonsuojeluun erittäin vakavasti. Vastakkainasettelulle ei ole mitään järkevää syytä.
Nyt olisikin aika puhua tehokkaista ilmastonmuutosta hillitsevistä keinoista joutumatta syytetyksi siitä, että on jarrumies tai petturi, jos käsitykset eivät kaikessa vastaa ympäristöliikkeen – senhetkisiä – reseptejä.
Ympäristöjärjestöt ovat arvokas ja välttämätön osa kansanvaltaa, mutta niidenkin käyttämää valtaa, sananvaltaa ja vaikutusvaltaa, on sopivaa joskus arvioida. Valta turmelee ketä tahansa meistä, etenkin silloin jos olemme suojanneet itsemme arvostelulta emmekä ota huomioon erehtymisen mahdollisuutta.
Siksi arvostammekin sitä, että Suvi-Anne Siimes Talouselämä-lehden kolumnissaan 13.6. sanoi sen ääneen: elämme maailmassa, jossa poliittinen korrektius vaatii kansalaisjärjestöjen ihailua, ei niiden asiantuntemuksen ja toimintatapojen kyseenalaistamista. Koska kukaan ei ole puhtaasti puolueeton asiantuntija, kenenkään ei pitäisi myöskään olla kaiken kritiikin ulkopuolella olevan sylikoiran roolissa, jatkoi Siimes.
Jälkipolvien vuoksi mekin toivomme tehokkaampaa ilmastopolitiikkaa ja käytettyjen keinojen kriittistä tarkastelua. Vaihtoehtoja olemme esittäneet useassa eri yhteydessä.
Atte Korhola, fil.tri, ympäristömuutoksen professori
Eija-Riitta Korhola, fil.lis., EU-parlamentin ympäristö-, ilmastonmuutos- sekä teollisuus- ja energiavaliokuntien jäsen
Hassin ja Pietikäisen artikkeli
