Tieto hiilidioksidipäästöjen ennustettua suuremmasta kasvusta on kuulunut tämän vuoden huonoihin uutisiin. Tämän lisäksi tilannetta on hämmentänyt tieto ns. hiili-intensiivisyyden kääntymisestä uudelleen nousuun. Pitkään oli totuttu ajatukseen siitä, että maailma tehostuu ja sen myötä tuotantoa kohden tarvitaan yhä vähemmän energiayksiköitä. Kiinan ja Intian voimakas teollistuminen ja kaupungistuminen ovat kuitenkin muuttaneet kehitystä. Kiinan päästöjen kasvu yksin on niin nopeaa, että nykyisellä kasvuvauhdilla vuonna 2030 Kiinan päästöt tulevat olemaan yhtä suuret kuin koko maailman päästöt nyt.
Kioton sopimus on auttamattoman kankea auttamaan asiassa: sillä ei ole keinoja puuttua päästöjen kasvuun kehitysmaissa, joiksi Kiina ja Intia luetaan. Siksi kiireellisempää kuin koskaan olisi myöntää Kioton heikkous, vaihtaa strategiaa ja siirtyä nopeasti suunnitelmiin, jotka vähentäisivät hiilidioksidipäästöjä tehokkaammin.
Mitä tehokas ilmastopolitiikka sitten tekisi? Se aloittaisi olennaisesta. Päästövähennykset täytyy keskittää suurimpiin päästäjiin ja suurimpiin päästölähteisiin. Alle 20 maata vastaavat 80 prosentista päästöjä. Tehokas politiikka kääntyisi panosten puolelle, keskittyisi ensin tuotantoon ja energian käytön radikaaleihin parannuksiin ja eniten energiaa kuluttaviin sektoreihin: sähkön-, rakennusmateriaalien, sementin- ja metallin tuotantoon. Ne sektorit, joita länsimainen ympäristöliike on perinteisesti eniten kritisoinut, kuten tie- ja lentoliikenne, tulisi olla kiireysjärjestyksessä alempana.
Aitojen päästömarkkinoiden pitää toimia alhaalta ylös, ei toisin päin. Päästöoikeuksien kaupalle tulee saada aito markkinahinta. Aidot päästökauppamarkkinat tarvitaan tekemään päästöjen vähentämisestä aina kannattavaa eikä houkuttelemaan spekuloimaan niillä. Nykyisessä päästökauppajärjestelmässä on se vika, että se on pannut monet päästöjään tehokkaasti vähentäneet katumaan huonosti ajoitettuja investointejaan. Vähennykset on kannattanut ajoittaa vasta uuden päästökauppakauden alkuun systeemissä, jossa päästöoikeudet on jaettu aiempien päästöjen perusteella.
Julkista rahaa pitäisi laittaa energia-alan tutkimukseen ja kehitykseen asetutkimuksen lailla USA:n tapauksessa se merkitsisi 80 miljardia dollaria vuodessa. Silloin maailman hiilestä irrottautuminen voisi olla realismia.
Sopeuttamistoimia tulisi lisätä. Adaptaatio, ilmastonmuutokseen sopeutuminen, oli liian pitkään ympäristöliikkeelle kielletty sana, jota ilmastokokouksissa ei saanut mainita aivan kuin puhe sopeutumisesta merkitsisi periksi antamista ongelman edessä. Asenne on tappanut ihmisiä etenkin köyhimmissä maissa, koska yhdyskuntien sään- ja myrskynkestävyyttä laiminlyötiin liian kauan. Nyt ymmärretään, että tarvitaan sekä päästöjen vähentämistä että muutokseen sopeutumista: vähentäminen hyödyttää vasta tulevia polvia, sopeutumistoimet jo nykyisiä.
Vaikeuksista huolimatta päästökaupan ideaa ei ole syytä hylätä. Hiilidioksidille muodostuva markkinahinta on oikea ja järkevä tavoite. Se pitäisi vain vapauttaa maakohtaisista rajoista aidoksi globaaliksi markkinamekanismiksi.
Päästöoikeuksien määräytymisen pohjaksi tulisikin laatia maailmanlaajuinen teollisuussektorikohtainen järjestelmä, joka perustuisi energiatehokkuuteen, aina parhaaseen tasoon, jossa kriteeriksi tulisivat päästöt tuotantotonnia kohti. Siten esimerkiksi kaikki maailman terästeollisuus olisi samassa vertailussa, ja se laitos, jolla olisi pienimmät mahdolliset päästöt tuotantotonnia kohti, voisi myydä päästöoikeuksiaan muille. Vasta tämä käynnistäisi bisneksessä todellisen kilpajuoksun päästötöntä maailmaa kohti.
Tällainen järjestelmä kannustaisi vähentämään päästöjä, sillä se palkitsisi aina ja kaikkialla vähäpäästöisintä toimijaa. Se takaisi myös, että päästökauppa ei vääristäisi kilpailua eikä antaisi saastuttajalle kilpailuetua.
Kirjoittaja on lahtelaissyntyinen europarlamentaarikko, joka valmistelee väitöskirjaa ilmastopolitiikasta
