Eilen Sunnuntaidebatissa ympäristöjärjestöt vastasivat viikko sitten esittämäämme kritiikkiin ja keskustelu on muutenkin loimunnut netissä kuumana. Koko viikkoon en ole sitä ehtinyt lukea päästökauppakiireiden vuoksi, mutta Helsingin Sanomien toimittaja soitti ja sanoi aikovansa tehdä aiheesta uutisen, sillä keskustelu on poikkeuksellisen vilkasta. Hyvä niin.
Syy, miksi mielestäni ympäristöjärjestöjen asemaa asiantuntijoina on syytä kriittisesti tarkastella, nousee niiden omasta tavasta toimia. Ainakin politiikan puolella ne laativat listoja ympäristöystävällisistä mepeistä ja vähemmän ympäristöystävällisistä mepeistä ja syyksi huonojen joukkoon joutumiselle riittää niiden ohjeiden vastainen äänestely.
Ne ohjeet taas ovat usein silkkaa kartellikamaa, Keski-Euroopan olosuhteet mielessä laadittuja, tasapäistettyjä dogmaattisia ohjeita, jotka eivät Suomen oloihin edes sovi. On aikamoinen sääli, että päästäkseen ympäristöystävällisten joukkoon on sitten äänestettävä selvästi ympäristön etua vastaan. Tästä minulla olisi montakin esimerkkiä, mutta sanottakoon vaikka yksi iso case, sellun ja paperinvalmistuksen laittaminen jätteenpolttodirektiivin ulkopuolelle vuonna 2000.
Oli kaikkien kanta Ympäristöministeriö mukaan lukien Suomessa, että on ympäristön etu saada hyödyntää energiaksi metsäteollisuuden jäteliemet ilman turhia mittauksia (kun tiedetään ettei mitään myrkkyjä puuaineessa ole) eivätkä ne joudu kaatopaikalle metaanipäästöjä synnyttämään. Ympäristöjärjestöt vastustivat tätä muutosesitystäni sillä perusteella, ettei paperia saa polttaa vaan kierrättää. Erja Heino Luonnonsuojeluliitosta soitti minulle helmikuussa 2000 kysyen kuinka minä, jolla on niin hyvä maine ympäristöasioissa, ehdotan jätteenpolttodirektiiviin paperin polttamista. Totesin ettei hän näköjään tunne asiaa, sillä en ehdota, ja kysyin, mitä hän oikein tarkoittaa. Heino totesi, ettei oikeastaan tunne asiaa, Brysselistä vain käskettiin soittaa.
Kyseessä oli Suomen edun kannalta valtava asia. Jälkeenpäin lopputulos on nimetty suurimmaksi suomalaiseksi lobbausvoitoksi. Kun Heidi Hautala kuuli, että olen saanut käännettyä raportöörin pään ja jättänyt yhdessä hänen kanssaan kyseisen muutosesityksen, hän kysyi voisiko päästä mukaan allekirjoittamaan sen. Se ei onnistunut enää, dead line oli muistaakseni jo ohi.
Ympäristöjärjestöt kampanjoivat muutosesitystäni vastaan viittaamalla paperinpolttoon. Otin niihin yhteyttä ja sanoin, että heillä on virhetieto, joka pitäisi korjata. Vastaus oli, ettei sitä tehdä – kampanjasyistä! Niinpä Heidi Hautalakin pisti vihreiden puheenjohtajana ryhmänsä äänestämään sitä vastaan ympäristöjärjestöjen ohjeiden mukaisesti. Näitä esimerkkejä on paljon.
Kurjaa niissä on vain se, että kun järjestöt tekevät paljon arviointivirheitä, ne kuitenkin käyttäytyvät kuin erehtymättömät ex cathedra: eri lailla ajattelevat leimataan motiiveitaan myöten, ja juuri tästä HS-keskustelukin on hyvä esimerkki: me emme ole enää kuulemma ympäristön asialla, ja mitkähän motiivimme ovat.
En ole ainoa meppi, jota on uhkailtu ja kiristetty ympäristöjärjestöjen taholta, mutta oman tarinani tiedän parhaiten. Kun tammikuun täysistunnossa 17.01 2006 pidin puheen, jossa pyydän järjestöjä olemaan itse yhtä tarkkoja kuin ne vaativat yrityksiltä ja poliitikoilta, sain ympäristöjärjestöjen delegaation huoneeseeni seuraavana päivänä vaatimaan julkista anteeksipyyntöä ja sanojen takaisin vetämistä. "Et varmaankaan halua joutua julkisesti negatiiviseen valoon", vihjaili Ralph Hallo European Environmental Burosta. Mutta en tietenkään voinut perua puheita, jotka sattuivat olemaan totta. Tätä negatiivista valoa olenkin sitten osakseni saanut, mm. viime talvena, kun järjestöt lobbasivat ankarasti minua vastaan kuultuaan, että komissio ennusti minua päästökaupparaportöörin tehtäviin.
Ympäristön suojelu ja puolustaminen on arvokas tehtävä. Minä arvostan työtä, jota sen parissa ja järjestöissä tehdään. Mutta näen tällä alueella myös fundamentalismia, sitä samaa jota uskonnollisella puolella kavahdan. Usein tuntuukin siltä, että uskonnolliset tunteet on siirretty planeetan pelastusoppiin, tuloksen ollessa huono. Olen entinen uskontotieteilijä, enkä mahda mitään, etteivät muutamat havaintoni juurikaan poikkea lahkolaistoiminnasta.
Mutta ainahan voi skarpata, jos sallii kritiikin ja haluaa ottaa opikseen. Itse kukin meistä.
PS. Suvi-Anne Siimekselle kiitos Talouselämän kolumnista 13.6.08, jossa hän viittaa artikkeliimme: Hän muistuttaa, että elämme maailmassa, jossa poliittinen korrektius vaatii kansalaisjärjestöjen ihailua, ei niiden asiantuntemuksen ja toimintatapojen kyseenalaistamista. Koska kukaan ei ole puhtaasti puolueeton asiantuntija, kenenkään ei pitäisi myöskään olla kaiken kritiikin ulkopuolella olevan sylikoiran roolissa, jatkaa Siimes.
